Polkupyörän tarakalla synnytyslaitokselle

(Synnytysjuttuja, osa 2)

Perhe.

Kun äiti odotti sisartani, perhe asui jo tällä mäellä. Matkaa sairaalaan oli nelisen kilometriä, eikä vanhemmillani ollut autoa. Huhtikuu alkoi olla lopuillaan: ilmassa oli jo kevään tuoksu, mutta iltaisin saattoi vielä pakastaa. Eräänä yönä äiti heräsi siihen, että lakana oli lapsivedestä märkä. Synnytys oli alkamassa.

Puhelinta ei taloon vielä ollut hankittu. Ei auttanut muu kuin hypätä polkupyörän selkään. Keli oli onneksi leppeä. Äiti työnsi märkiin housuihinsa riepuja. Koska äidin maha oli valtava, hän ei mahtunut istumaan pyörän tarakalle etuperin. Niinpä hänen oli asetuttava selin menosuuntaan, ja isä lähti polkemaan. Välillä he pysähtyivät, kun äiti sumppusi riepujensa kanssa ja laski lapsivettä ojanpohjalle.

Äiti arvelee, että näky saattoi olla kuin kohtaus elokuvasta: kun isä polki vimmatusti kohti sairaalaa pian synnyttävä äiti tarakallaan, lyhtypylvään alla sumuisessa yössä seisoi nuoripari suutelemassa, toisiinsa kietoutuneena.

Polkupyörällä haettu.

Äiti ehti sairaalaan oikein hyvin, ja synnytys sujui ongelmitta. Aamun sarastaessa syntyi potra tyttö. Vain tohtori oli äkäinen erehdyttyään kysymään, miten äiti oli tullut sairaalaan.

Kun minä muutaman vuoden kuluttua synnyin, ei ollut hätäpäivää: isä oli ostanut kuplavolkkarin. Minut haettiin sillä, komeasti.

Autolla haettu.