Pakastimessani näyttää siltä, että mustikat riittävät koko talveksi. Viime talvena ne pääsivät pahasti loppumaan. Toissakesän mustikkasato
olikin kyllä vaatimaton, mutta pääsyy surkeaan saaliiseemme oli se, ettei isä yhtäkkiä
ollutkaan enää organisoimassa poimintaa. Me jotenkin jäädyimme.
Koko ikänsä Keski-Suomen metsissä suunnistaneena isä tiesi
aina parhaat marjapaikat. Hän myös huolehti siitä, että marjat eivät jää
metsään, ainakaan meidän sukumme osalta. Marjasaaliit olivat isän aikaan
valtavia.
 |
| Auton takaluukussa näytti tällaiselta palatessamme eräältä marjaretkeltä kesällä 2010. |
Repussa meillä oli aina mukana eväät ja termospullossa
kahvit. Isällä oli tapana etsiä leiripaikka, josta avautuivat mahdollisimman komeat
maisemat. Kahvitauko pidettiin vasta, kun ensimmäiset ämpärit olivat
täynnä. Kahvi maistui metsässä hyvältä.
Matkassa oli usein myös sukulaismies Enska.
Enska oli haavoittunut sodassa, ja hänellä oli reiteen saakka ulottuva
jalkaproteesi. Enska oli hulvaton huumorimies. Kun isä kerran johdatti meidät
järkyttävän vaikeakulkuiseen Päijänteen rannasta nousevaan louhikkoon, Enska tuumasi: ”No täällä sitä ei huonojalkainen pärjäisikään.”
Enska poistui joukoistamme jo useita vuosia sitten.
Toissakeväänä lähti isä.
Ensimmäinen syksy ilman isää oli ankea. Me, hänen
keski-ikäiset lapsensa, vaivuimme avuttomuuden valtaan. Missäs ne isän
marjapaikat oikein olivatkaan? Minne tästä pitikään lähteä? Ei täällä mitään
mustikoita ole! Sain vanhimman veljeni kanssa kokoon hädin tuskin pari ämpäriä,
vaikka yritimme haravoida lähiseutuja taajaan.
Viime kesänä onnistuimme jo vähän paremmin. Äiti kävi Vilin
kanssa lukemattomia kertoja keräämässä vattuja kävelymatkan päässä olevalta
metsäaukolta. Minä keräsin kauempaa useita ämpärillisiä mustikoita. Tuntui hyvältä olla
metsässä. Ajattelin, että kyllä isä varmaan myhäilisi tyytyväisenä, jos
tietäisi. Että näin me vaalimme hänen perintöään, sittenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti