Mihin päivät luiskahtavat?

Epäilen, että minulla on vuorokaudessa huomattavan paljon vähemmän tunteja kuin useimmilla muilla ihmisillä. Mietin tätä taas eilen, kun vielä puolen yön aikaan raivasin tiskipöydälle ja keittiön muille tasoille päivän mittaan kasaantuneita likaisia astioita.

Päiväni luiskahtavat jonnekin yksi toisensa jälkeen. Yhtäkkiä vain huomaan, että taas ollaan illassa. Saan nipin napin työni tehtyä, laitettua ruuan ja ulkoilutettua koiran. Kodin – joka on samalla työpaikkani – siistimisen kanssa on jo niin ja näin.

Ja huomio: En käytä aikaani television katsomiseen harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. En viihdy Facebookissa, en käy iltaisin harrastuksissa, en tee käsitöitä. Aikaani ei kulu työmatkoihin, sillä työpisteeni sijaitsee noin kuuden askelen päässä keittiöstäni. 

Miten ihmeessä keskivertoihminen sovittaa päiviinsä työn, harrastukset, perheen, kotitoimet, tv-sarjojen seuraamisen, sosiaalisen median ja itsensä kehittämisen erilaisissa kansalaisopistopiireissä?

Koetin tutkailla päivieni kulkua rehellisesti ja löytää sen mustan aukon, johon tunnit katoavat. Selvisi, että (siis työteon, ruuanlaiton ja koiranulkoilutuksen lisäksi) aikaa kuluu lähes päivittäin ainakin seuraaviin asioihin:

Hesarin ja Keskisuomalaisen lukemiseen. (Tosin tabloidi Hesari on nopeasti luettu, koska en löydä sieltä juttuja. En yleensä ehdi lukea lehtiä tuoreeltaan niiden ilmestymispäivänä, vaan olen aina pari päivää jäljessä. Siksi tv-ohjelmat menevät minulta ohi: jos joskus huomaan jonkin kiinnostavan ohjelman, se on jo esitetty edellispäivien aikana.) Arkiseen touhuun pojan kanssa. Puhelimessa puhumiseen kavereitteni, aikuisten lasteni tai miesystäväni kanssa. Keskusteluihin kasvokkain ja Skypessä siskoni kanssa. (Hänen miehensä kysyi juuri, että miten te JAKSATTE puhua joka ilta!?) Äidin kanssa seurusteluun, ruokailuun, kahvitteluun ja muistipelin pelaamiseen. Pojan kanssa vääntöön erinäisistä asioista. Kirjojen lukemiseen. Sisarusteni ja heidän lastensa (kaikki nuoria aikuisia) tapaamiseen. Äidin kanssa kaupassa ja asioilla käymiseen. Kodin raivaamiseen. (Tämä ei tarkoita kunnollista siivousta). Lumitöihin ja taas lumitöihin. Pyykin pesuun. Blogin kirjoittamiseen.

Musta aukko paljastui: se on elämä. Syynä päivieni hallitsemattomaan luiskahteluun lienee myös se tosiasia, että olen hidas. Ymmärsin jo varhain, että minuun katkesi tarmokkaiden, tomerien karjalaisnaisten ketju. Tästä eteenpäin ketju jatkuu vähän toisenlaisena.

Silti lista on mielestäni aika pitkä. Ja ainakin minulle riittävä.

Mutta arvoitukseksi jäi edelleen, kuinka muut sen tekevät.

Kuvat pihapiiristämme otti tyttäreni joululomallaan.