Kun Ulla-Maijan pää putosi

Kun äiti oli kolmen vanha, mummo alkoi tehdä hänelle nukkea. Mummo oli tuolloin tyttärineen Iisvedellä evakossa ja pappa talvisodassa. Nukesta oli tulossa ihana: mummo oli täyttänyt kankaasta ompelemansa vartalon sahanpuruilla ja aikoi kiinnittää siihen hienon, kaupasta ostetun guttaperkkapään. Äiti risti vielä keskentekoisen nuken Ulla-Maijaksi.

Sattui kauhea tapaus. Mummo oli asettanut nuken pään ikkunalaudalle, josta se yhtäkkiä vierähti alas maahan. Ja oltiin sentään talon yläkerrassa. 

Äiti alkoi itkeä hysteerisesti ja huutaa: ”Apua, Ulla-Maijan pää tippu ulos!”  Mummo hermostui: ”Ole siinä huutamatta ja mäne hakemaan se!” ”Kyllä itkisit itekin, jos oman lapses pää putois”, oli äiti puolustautunut tuohtuneena ja saanut mummon vaikenemaan.

Äiti ja isosiskot kotipihassa Suojärvellä. 

Välirauhan koittaessa Ulla-Maija matkusti tiukasti äidin kainalossa kotiin Suojärvelle. Rauhan aikaa kesti vain reilun vuoden, mutta kotosalla pysyttiin niin pitkään kuin se suinkin oli mahdollista. Äiti ehti käydä Suvilahden kouluakin ensimmäisen luokan, vaikka sota jylisi nurkan takana.

Kun käsky lähteä evakkoon tuli lopulta juhannuksen alla vuonna 1944, mummo laittoi äkkiä leipätaikinan tulemaan. Matkaan oli saatava leipää. Ulla-Maijaa ei jostain syystä pakattu muuttokuormaan mukaan. Ja olihan siinä kuormassa tavaraa ilman nukkejakin: vaatteet, astiat, ruokatarvikkeet, kaikki elämiseen tarvittava. Sika piti teurastaa ja pakata lihat tiinuun.

Äiti piilotti Ulla-Maijan vintille sahanpuruihin. Sieltä hän hakisi nuken, sitten kun palaisi takaisin kotiin.

Kului viitisenkymmentä vuotta, ennen kuin äiti pääsi käymään Suojärvellä. Maisema oli muuttunut. Hän löysi kodin lähellä sijainneen rautatiesillan, muttei enää tunnistanut varmuudella kotimökin paikkaa.