Karjala herkistää

 

Kihlapari. Mummoa häiritsi se, että hänen ja papan jalat ovat kuvassa menneet ristiin. Meidän mielestämme juuri se tekee kuvasta erityisen suloisen.

Mummo oli taitava tarinoitten kertoja. Usein hän tempaisi meidät tarinoissaan mukaansa menetetylle kotiseudulle Karjalaan, Suojärvelle. Yksi mummon usein kertomista tarinoista sijoittui Suojärven Naistenjärvelle, talvisodan kynnykselle.

Tässä on oma versioni tarinasta:

Kylän miehet, pappa heidän joukossaan, oli komennettu ylimääräisiin kertausharjoituksiin Naistenjärvelle. Mummo kävi viemässä leiriin evästä papalle. Hän oli leiponut karjalanpiirakoita. Piirakat olivat niin hyviä, että sotilaat pyysivät mummoa tekemään niitä heillekin, maksua vastaan. Mummo oli piirakkakoreineen odotettu vieras leirissä. 

Eräänä aamuna hän nousi jälleen hyvin varhain ja laittoi perunakattilan tulelle. Rukiisesta taikinasta mummo kaulitsi ohuita pyöreitä kuoria, teki perunasurvoksen, jonka levitti niitten päälle täytteeksi, rypytti kuoret kiinni näppärin sormin. Hän paistoi piirakat leivinuunissa, hautoi ne voin ja veden seoksessa, kääräisi lämpiminä paperiin ja kiiruhti matkaan aamun sarastaessa.

Kun hän saapui koreineen Naistenjärvelle, hänen sydämensä oli pysähtyä. Leiri oli tyhjä; juuri sammutetuista nuotioista nousi savu. Miehet oli viety rintamalle.

Tässä kohdassa mummo tyrskähti aina itkuun. Pappa toppuutteli: "Mitä sie suotta, vanhoja asioita!"

Pappa nuorena poikana.

Ainoa olemassa oleva kuva papan rakentamasta kodista Suojärvellä. Haalistuneesta kuvasta erottaa juuri ja juuri  pienen talon ja sen edessä mummon, papan, heidän ensimmäisen lapsensa sekä vanhan mummon huivi päässään. Hän on papan äiti. (1930-luvun alku)

Tarinat jaksoivat kiehtoa mieltäni. Yritin rakentaa kuvaa siitä, mitä itse en koskaan voisi nähdä ja kokea. Muodostamani kuva lienee yllä olevan valokuvan kaltainen: hauras, samea ja epätarkka.

Kurkijoella vuonna 1927. Etualalla pappa, takana pöydän päädyssä  oikealla mummo.

Vasta aikuisiällä olen ymmärtänyt, kuinka syvän tunnejäljen mummon tarinat ovat jättäneet minuun. Huomaan herkistyväni helposti aivan arkisenkin puheen kääntyessä Karjalaan. Yhtäkkiä pala vain nousee kurkkuun, enkä pystykään jatkamaan aloittamaani lausetta. Sisareni tietää, mitä tarkoitan.

Hänelle sattui opiskeluaikana kiusallinen tilanne. Hän oli tuolloin jo aikuinen, äitikin. Sisko oli päättänyt pitää äidinkielentunnilla esitelmän karjalanpiirakoitten leipomisesta. Hän oli ottanut mukaansa piirakkapulikankin havainnollistamaan esitystä. Tarkoitus oli siis ihan vain kertoa piirakanleivonnan perinteistä ja avata leivontaprosessin teknisiä yksityiskohtia.

Yhtäkkiä sisareni huomasi – täysin vastoin alkuperäistä suunnitelmaansa – lipsahtaneensa kertomaan tarinaa Naistenjärvestä. Ja kun hän pääsi siihen kohtaan, jossa mummo näkee vain tyhjästä leiristä taivaalle nousevat savukiehkurat, hän ei pystynytkään jatkamaan. Mitään selittelemättä siskoni kokosi esitelmöimistarvikkeensa ja marssi istumaan paikalleen. Asiasta ei luokassa koskaan keskusteltu sen enempää. Hän sai äidinkielestä kiitettävän arvosanan.

Tunne oli kuin piirakkapulikalla olisi päähän lyöty, sisko totesi jälkeenpäin.

Äidin tekemiä, taivaallisen hyviä karjalanpiirakoita.

Sisko kuvasi äidin leipomukset.