Jätä se pirunviulun vinguttaja!

Vuoden 1955 vaihtuessa seuraavaksi äiti lähti tansseihin paikalliselle urheiluseuran talolle. Hän oli yhdeksäntoista. Tansseissa esiintyneessä orkesterissa kontrabassoa soittanut kaveri oli pyytänyt äitiä sinne. Eivät he seurustelleet eivätkä olleet millään tavoin ihastuneita toisiinsa, basisti vain tarjoutui kyyditsemään äidin autollaan tansseihin ja sieltä takaisin kotiin.

Tanssin pyörteissä äiti tapasi isän. Isän tanssitaito ei ollut kummoinen, mutta äiti viehättyi muuten hänen seurastaan. Isä pyysi päästä saatille. Äiti kielteli ja sanoi, ettei se oikein käy, kun hän on tullut basistin kanssa. "Kuule, jätä tuo pirunviulunvinguttaja, ja lähde minun mukaan maistamaan äitimuorin laittamaa kinkkua!" oli isä sanonut. Mummoni oli pakannut kaupunkiin lähteneelle pojalleen evääksi joulukinkun rippeet. Äiti lähti maistamaan kinkkua.

Sitä kinkkua tuli sitten maisteltua 55 vuotta, toteaa äiti nyt.

Tässä talossa vanhempani elivät yhteistä elämäänsä miltei yhtä kauan. Kun he lasten lähdettyä maailmalle jäivät asumaan isoa taloa kahden, äiti motkotti joskus talvisin isälle, että myydään tämä talonrohjo ja muutetaan johonkin pienempään asuntoon, vaikka rivitaloon. Kesällä äiti aina unohti moiset puheet ja kantoi tyytyväisenä aamukahvinsa puutarhapöydälle auringonpaisteeseen.

Isä vastasi, että hän ei lähde tältä mäeltä kuin jalat edellä. Ja niin siinä lopulta kävi: isä lähti eräänä maaliskuisena aamuna, kun taivas oli värjäytynyt purppuranpunaiseksi. 

7.3.2011