Aamukahvit kaikessa rauhassa

(Synnytysjuttuja, osa 3)

Siskoni asui miehensä kanssa tässä talossa 1980-luvun alkupuolella, odottaessaan esikoistaan. Eräänä syysyönä yhden aikaan hän alkoi tuntea supistuksia. Sisko kuulosteli tiheneviä supistuksia aamuun saakka, ja meni sitten talon toiseen päähän, jossa äiti, isä ja minä silloin asuimme. Hän koputteli vanhempiemme makuuhuoneen ovelle ja kysyi, josko isä veisi hänet sairaalaan, koska synnytys oli käynnistymässä. Siskon mies opiskeli tuolloin toisella paikkakunnalla.

Niin kuin aiemmista synnytystarinoista voi päätellä, suvussa ei ole ollut tapana hötkyillä maailman luonnollisimman asian kanssa. ”Odotapas vähän, juodaan tässä aamukahvit ja nakataan sinut töihin mennessä sairaalaan”, isä totesi. Siinä puuhattiin sitten aamutoimet kaikessa rauhassa. Sisko yritti juoda kahvia, mutta ei se oikein maistunut.

Tunnin kuluttua olimme valmiita ja pakkauduimme autoon. Keskussairaalan kohdalla sisko ja minä jäimme kyydistä: sisko lähti etsimään synnytysosastoa, minä lähdin kävelemään lukion suuntaan. Äiti ja isä jatkoivat matkaa työpaikoilleen.
.

Sisko synnytti pojan iltapäivällä yhden aikaan.

Seuraavat pari vuotta tässä talossa asui peräti neljä sukupolvea. Mummo oli tohkeissaan, kun talossa oli pitkästä aikaa vauva. Sisko otti tyytyväisenä vastaan kaiken hössötyksen, kun mieskin oli viikot poissa. Vauvaa hoidettiin perusteellisesti mummon oppien mukaan. Se puettiin hänen ompelemiinsa pehmeisiin, selästä aukeaviin nuttuihin. Sideharsovaipat porisivat kattilassa päivittäin: näin ne pysyivät vitivalkoisina ja pehmeinä. Vauva laskettiin kylpyveteen varovasti sideharsoon käärittynä, ettei se säiky. Mummon sylissä vauva tietenkin saunotettiin lempeässä löylyssä keskilauteella, jo muutaman viikon iässä.

 

Lokakuun poika, mummojen silmäterä.

Viljelijän kevät

Tänään.

Tein tänä aamuna lumitöitä aamukahdeksan aikaan ja totesin, että on jo ihan valoisaa. Tuli jotenkin keväinen fiilis. Lehdessä sanottiin, että ensimmäiset muuttolinnut saapuvat pian, helmikuun alussa. Mietin, että ne saattavat kyllä olla niitä samoja lajeja, jotka – järkyttävää kyllä – lähtevät takaisin etelään heti juhannuksen jälkeen.

Ajattelin ensimmäisen kerran tulevan kesän viljelypuuhia. Kävimme Riitan kanssa koirapolulla kävelemässä, ja Riitta totesi, että kelloköynnöksen siemenet on syytä laittaa itämään jo helmikuussa. Aion kasvattaa kuistille kelloköynnöksistä vihreän verhon. Viime kesänä se onnistui hyvin, mutta taimet oli kyllä ostettu puutarhalta. Tänä keväänä kasvatan ne itse.

Kasvihuone uinuu vielä lumen alla.  Aloitin viljelykauteen valmistautumisen pudottamalla kasvihuoneen katolta lumet. Ei aikaakaan, kun huoneessa vihertää.

Toissakesänä. 

Kun Ulla-Maijan pää putosi

Kun äiti oli kolmen vanha, mummo alkoi tehdä hänelle nukkea. Mummo oli tuolloin tyttärineen Iisvedellä evakossa ja pappa talvisodassa. Nukesta oli tulossa ihana: mummo oli täyttänyt kankaasta ompelemansa vartalon sahanpuruilla ja aikoi kiinnittää siihen hienon, kaupasta ostetun guttaperkkapään. Äiti risti vielä keskentekoisen nuken Ulla-Maijaksi.

Sattui kauhea tapaus. Mummo oli asettanut nuken pään ikkunalaudalle, josta se yhtäkkiä vierähti alas maahan. Ja oltiin sentään talon yläkerrassa. 

Äiti alkoi itkeä hysteerisesti ja huutaa: ”Apua, Ulla-Maijan pää tippu ulos!”  Mummo hermostui: ”Ole siinä huutamatta ja mäne hakemaan se!” ”Kyllä itkisit itekin, jos oman lapses pää putois”, oli äiti puolustautunut tuohtuneena ja saanut mummon vaikenemaan.

Äiti ja isosiskot kotipihassa Suojärvellä. 

Välirauhan koittaessa Ulla-Maija matkusti tiukasti äidin kainalossa kotiin Suojärvelle. Rauhan aikaa kesti vain reilun vuoden, mutta kotosalla pysyttiin niin pitkään kuin se suinkin oli mahdollista. Äiti ehti käydä Suvilahden kouluakin ensimmäisen luokan, vaikka sota jylisi nurkan takana.

Kun käsky lähteä evakkoon tuli lopulta juhannuksen alla vuonna 1944, mummo laittoi äkkiä leipätaikinan tulemaan. Matkaan oli saatava leipää. Ulla-Maijaa ei jostain syystä pakattu muuttokuormaan mukaan. Ja olihan siinä kuormassa tavaraa ilman nukkejakin: vaatteet, astiat, ruokatarvikkeet, kaikki elämiseen tarvittava. Sika piti teurastaa ja pakata lihat tiinuun.

Äiti piilotti Ulla-Maijan vintille sahanpuruihin. Sieltä hän hakisi nuken, sitten kun palaisi takaisin kotiin.

Kului viitisenkymmentä vuotta, ennen kuin äiti pääsi käymään Suojärvellä. Maisema oli muuttunut. Hän löysi kodin lähellä sijainneen rautatiesillan, muttei enää tunnistanut varmuudella kotimökin paikkaa.

Polkupyörän tarakalla synnytyslaitokselle

(Synnytysjuttuja, osa 2)

Perhe.

Kun äiti odotti sisartani, perhe asui jo tällä mäellä. Matkaa sairaalaan oli nelisen kilometriä, eikä vanhemmillani ollut autoa. Huhtikuu alkoi olla lopuillaan: ilmassa oli jo kevään tuoksu, mutta iltaisin saattoi vielä pakastaa. Eräänä yönä äiti heräsi siihen, että lakana oli lapsivedestä märkä. Synnytys oli alkamassa.

Puhelinta ei taloon vielä ollut hankittu. Ei auttanut muu kuin hypätä polkupyörän selkään. Keli oli onneksi leppeä. Äiti työnsi märkiin housuihinsa riepuja. Koska äidin maha oli valtava, hän ei mahtunut istumaan pyörän tarakalle etuperin. Niinpä hänen oli asetuttava selin menosuuntaan, ja isä lähti polkemaan. Välillä he pysähtyivät, kun äiti sumppusi riepujensa kanssa ja laski lapsivettä ojanpohjalle.

Äiti arvelee, että näky saattoi olla kuin kohtaus elokuvasta: kun isä polki vimmatusti kohti sairaalaa pian synnyttävä äiti tarakallaan, lyhtypylvään alla sumuisessa yössä seisoi nuoripari suutelemassa, toisiinsa kietoutuneena.

Polkupyörällä haettu.

Äiti ehti sairaalaan oikein hyvin, ja synnytys sujui ongelmitta. Aamun sarastaessa syntyi potra tyttö. Vain tohtori oli äkäinen erehdyttyään kysymään, miten äiti oli tullut sairaalaan.

Kun minä muutaman vuoden kuluttua synnyin, ei ollut hätäpäivää: isä oli ostanut kuplavolkkarin. Minut haettiin sillä, komeasti.

Autolla haettu.

Lehmätkin ynisivät myötätuntoa

(Synnytysjuttuja, osa 1)

Annan jälkikasvua: Johanneksen vanhimmat tyttäret, äitini sisaret.

Suvussa odotetaan vauvaa: toinen sukuhaaramme neljännen polven edustajista tekee tuloaan. Laskettu aika on kesällä. Millaisen tarinan uusi ihminen mahtaa synnyttää – samalla kun syntyy itse?

Koskettavin sukumme naisten synnytystarinoista – ainakin tähän mennessä – lienee äitini isänäidin, Annan, tarina. 

Kirkonkirjojen mukaan Anna synnytti esikoisensa Mina Lovisan vuonna 1879, 20-vuotiaana. Minan jälkeen lapsia syntyi seuraavasti: vuonna 1880 Henrik, 1883 Simon, 1885 Petter, 1888 Ida Katrina ja viimeisenä, vuonna 1901 Johannes, pappani. Häntä synnyttäessään Anna oli neljänkymmenenkahden. Viimeisten synnytysten välinen aika vaikuttaa epäilyttävän pitkältä. Onko osa kirkonkirjoista kadonnut? Ilmeisesti, sillä papalla tiedetään olleen myös Viljami- ja Toivo-nimiset veljet, ainakin.

Edellä mainittuja papan sisaruksia mummo siis aikanaan tarkoitti puhuessaan ”Iitasta”, ”Heikistä”, "Simosta"… Toivo oli heistä se hurjapää, joka lähti Amerikkaan saakka. Mina Lovisa kuoli ilmeisesti jo lapsena, niin varhain, ettei hänestä ole jäänyt yhden yhtä tarinaa.

Pappa on kuvassa takana oikealla sylissään äitini. Mummo istuu keskimmäinen tytär sylissään, vieressään esikoinen. 

Annalla oli kädet täynnä työtä lapsikatraansa kanssa, sillä hänen miehensä ajoi karjaa Pietariin eikä ollut juuri koskaan kotona. Miniälleen Anna kertoi kietaisseensa aina kesäaikaan nuorimmaisen nukkumaan kangasliinassa koivunoksaan, jotta sai toimitettua askareitaan. Siinä tuuli tuuditteli pienokaista.

Anna oli taas kerran lasten kanssa yksin kotosalla, kun tunsi tutun polton alavatsallaan. Synnytys oli alkamassa. Omien lasten lisäksi talossa yöpyi tuolloin lasten serkkuja. Anna patisteli heitä nukkumaan ja kävi vaivihkaa laittamassa navetan pataan vettä lämpiämään. Lapset eivät tahtoneet millään rauhoittua, vaan kiehnäsivät ja valittelivat janoa, pyysivät kotikaljaa juodakseen. ”Nyt suut kiinni, kalja on vielä keskentekoista”, Anna tiuskaisi. Silloin lapsivesi lorahti lattialle. ”Siellä se laskee itelleen kaljaa, eikä anna meille!” valitettiin uuninpankolta, jonne lapset oli komennettu yöpuulle.

Anna kiiruhti navettaan, otti padasta lämmintä vettä, varasi keritsimet kätensä ulottuville. Kyykistyi synnyttämään navetan lattialle. Lehmät kääntyivät kytkyissään katsomaan häntä ja ynisivät, kuin myötätunnosta. Niin Anna kertoi miniälleen. Ehkä Anna oli levittänyt puhtaille oljille lakanan, jonka päälle lapsi syntyi? Hän leikkasi napanuoran keritsimillä, valeli vastasyntyneen ja itsensä lämpimällä vedellä, käveli huopaan kääritty lapsi sylissään pihan yli taloon.

Kun Anna astui itkevän nyytin kanssa pirttiin, tuli uuninpankolla äkkiä hiljaista.  

Annan pojat Heikki, Viljami ja Johannes  morsiamineen. Meidän sukuhaaramme lähtee rönsyämään oikeanpuoleisesta pariskunnasta.

Kannattaa sulatella

Nähtyäni arvosteluja Sofi Oksasen uusimmasta kirjasta Kun kyyhkyset katosivat päätin, etten lue sitä. Kirjassa ei kuulemma ole sitäkään vähää toivoa kuin edeltäjässään, Puhdistuksessa, oli. Viime perjantaina se yllättäen tyrkyttäytyi mukaani kirjaston pikalainojen hyllystä. No, otin, kun kerran näin helposti käsiini sain. Tavallista lainaahan olisi pitänyt jonottaa kuukausikaupalla: Kun kyyhkyset katosivat on paikallisen kirjaston varatuin kirja kautta aikojen.

Aloitin lukemisen perjantai-iltana, ja sain urakan päätökseen lauantaina puoliltaöin. Olen edelleen typertynyt. Tätä kokemusta viisaampana sanon: kannattaa sulatella, hitaasti ja pieninä paloina. 

Kyyhkyset tosiaan katosivat.

Sisko kuvasi.

 

Karjala herkistää

 

Kihlapari. Mummoa häiritsi se, että hänen ja papan jalat ovat kuvassa menneet ristiin. Meidän mielestämme juuri se tekee kuvasta erityisen suloisen.

Mummo oli taitava tarinoitten kertoja. Usein hän tempaisi meidät tarinoissaan mukaansa menetetylle kotiseudulle Karjalaan, Suojärvelle. Yksi mummon usein kertomista tarinoista sijoittui Suojärven Naistenjärvelle, talvisodan kynnykselle.

Tässä on oma versioni tarinasta:

Kylän miehet, pappa heidän joukossaan, oli komennettu ylimääräisiin kertausharjoituksiin Naistenjärvelle. Mummo kävi viemässä leiriin evästä papalle. Hän oli leiponut karjalanpiirakoita. Piirakat olivat niin hyviä, että sotilaat pyysivät mummoa tekemään niitä heillekin, maksua vastaan. Mummo oli piirakkakoreineen odotettu vieras leirissä. 

Eräänä aamuna hän nousi jälleen hyvin varhain ja laittoi perunakattilan tulelle. Rukiisesta taikinasta mummo kaulitsi ohuita pyöreitä kuoria, teki perunasurvoksen, jonka levitti niitten päälle täytteeksi, rypytti kuoret kiinni näppärin sormin. Hän paistoi piirakat leivinuunissa, hautoi ne voin ja veden seoksessa, kääräisi lämpiminä paperiin ja kiiruhti matkaan aamun sarastaessa.

Kun hän saapui koreineen Naistenjärvelle, hänen sydämensä oli pysähtyä. Leiri oli tyhjä; juuri sammutetuista nuotioista nousi savu. Miehet oli viety rintamalle.

Tässä kohdassa mummo tyrskähti aina itkuun. Pappa toppuutteli: "Mitä sie suotta, vanhoja asioita!"

Pappa nuorena poikana.

Ainoa olemassa oleva kuva papan rakentamasta kodista Suojärvellä. Haalistuneesta kuvasta erottaa juuri ja juuri  pienen talon ja sen edessä mummon, papan, heidän ensimmäisen lapsensa sekä vanhan mummon huivi päässään. Hän on papan äiti. (1930-luvun alku)

Tarinat jaksoivat kiehtoa mieltäni. Yritin rakentaa kuvaa siitä, mitä itse en koskaan voisi nähdä ja kokea. Muodostamani kuva lienee yllä olevan valokuvan kaltainen: hauras, samea ja epätarkka.

Kurkijoella vuonna 1927. Etualalla pappa, takana pöydän päädyssä  oikealla mummo.

Vasta aikuisiällä olen ymmärtänyt, kuinka syvän tunnejäljen mummon tarinat ovat jättäneet minuun. Huomaan herkistyväni helposti aivan arkisenkin puheen kääntyessä Karjalaan. Yhtäkkiä pala vain nousee kurkkuun, enkä pystykään jatkamaan aloittamaani lausetta. Sisareni tietää, mitä tarkoitan.

Hänelle sattui opiskeluaikana kiusallinen tilanne. Hän oli tuolloin jo aikuinen, äitikin. Sisko oli päättänyt pitää äidinkielentunnilla esitelmän karjalanpiirakoitten leipomisesta. Hän oli ottanut mukaansa piirakkapulikankin havainnollistamaan esitystä. Tarkoitus oli siis ihan vain kertoa piirakanleivonnan perinteistä ja avata leivontaprosessin teknisiä yksityiskohtia.

Yhtäkkiä sisareni huomasi – täysin vastoin alkuperäistä suunnitelmaansa – lipsahtaneensa kertomaan tarinaa Naistenjärvestä. Ja kun hän pääsi siihen kohtaan, jossa mummo näkee vain tyhjästä leiristä taivaalle nousevat savukiehkurat, hän ei pystynytkään jatkamaan. Mitään selittelemättä siskoni kokosi esitelmöimistarvikkeensa ja marssi istumaan paikalleen. Asiasta ei luokassa koskaan keskusteltu sen enempää. Hän sai äidinkielestä kiitettävän arvosanan.

Tunne oli kuin piirakkapulikalla olisi päähän lyöty, sisko totesi jälkeenpäin.

Äidin tekemiä, taivaallisen hyviä karjalanpiirakoita.

Sisko kuvasi äidin leipomukset.

Jätä se pirunviulun vinguttaja!

Vuoden 1955 vaihtuessa seuraavaksi äiti lähti tansseihin paikalliselle urheiluseuran talolle. Hän oli yhdeksäntoista. Tansseissa esiintyneessä orkesterissa kontrabassoa soittanut kaveri oli pyytänyt äitiä sinne. Eivät he seurustelleet eivätkä olleet millään tavoin ihastuneita toisiinsa, basisti vain tarjoutui kyyditsemään äidin autollaan tansseihin ja sieltä takaisin kotiin.

Tanssin pyörteissä äiti tapasi isän. Isän tanssitaito ei ollut kummoinen, mutta äiti viehättyi muuten hänen seurastaan. Isä pyysi päästä saatille. Äiti kielteli ja sanoi, ettei se oikein käy, kun hän on tullut basistin kanssa. "Kuule, jätä tuo pirunviulunvinguttaja, ja lähde minun mukaan maistamaan äitimuorin laittamaa kinkkua!" oli isä sanonut. Mummoni oli pakannut kaupunkiin lähteneelle pojalleen evääksi joulukinkun rippeet. Äiti lähti maistamaan kinkkua.

Sitä kinkkua tuli sitten maisteltua 55 vuotta, toteaa äiti nyt.

Tässä talossa vanhempani elivät yhteistä elämäänsä miltei yhtä kauan. Kun he lasten lähdettyä maailmalle jäivät asumaan isoa taloa kahden, äiti motkotti joskus talvisin isälle, että myydään tämä talonrohjo ja muutetaan johonkin pienempään asuntoon, vaikka rivitaloon. Kesällä äiti aina unohti moiset puheet ja kantoi tyytyväisenä aamukahvinsa puutarhapöydälle auringonpaisteeseen.

Isä vastasi, että hän ei lähde tältä mäeltä kuin jalat edellä. Ja niin siinä lopulta kävi: isä lähti eräänä maaliskuisena aamuna, kun taivas oli värjäytynyt purppuranpunaiseksi. 

7.3.2011

 ”Kyllä mummola opettaa”

Mummo on saanut lastenlapset vierailulle. Mäellä näyttää vielä autiolta. (1950- ja 1960-luvun vaihde)

Annamari Sipilä kirjoitti viime sunnuntaina (13.1.13) Helsingin Sanomien Naisen kylkiluu -palstallaan otsikolla Kyllä mummola opettaa seuraavasti:

”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tukeudun isoäitieni neuvoihin - - Vasta isoäitieni kuoltua olen tajunnut, että neuvot olisi pitänyt tallentaa.

Haluaisin tietää niin paljon lisää. Haluaisin tietää, millaista oli asua Viipurissa. Entä millaista oli opiskella miesvaltaista alaa 30-luvun Helsingissä? Haluaisin kysyä suoraan, mistä sai ehkäisyä 40-luvulla. Entä mitä Kekkosesta ja venäläisistä arjessa ajateltiin? Ja ennen kaikkea haluaisin tietää, miten se yksi etikkainen salaattikastike tehtiinkään, se, johon tulee kananmunaa.”

Pappa ja äiti kalassa Päijänteella. (1950-luku)

Itse havahduin kyselemään jo varhain. Varmaan se johtui saman katon alla asumisesta: oli luontevaa kysellä, kun olin jatkuvasti mummon ja papan seurassa – ja varsinkin, kun sitä tarinaa tuli kuin automaatista.

Paljon jäi silti kysymättäkin. Mummon albumeissa on kuvia, joissa esiintyvät ihmiset tulevat ikuisesti säilyttämään salaisuutensa. Kukaan ei enää pysty kertomaan, keitä he ovat ja mikä on heidän tarinansa. Kun ei aikanaan tullut kysyttyä.

Keitä ovat nämä vakavailmeiset lapset? Valokuvan paikka mummon albumissa antaa vihjeen, että kuva on otettu Karjalassa, joskus 1920-luvun tietämissä.

Aloin pitää tätä blogia, jotta saisin välitettyä tarinoita jälkipolvillekin. Ja ilahduttavasti suvun kolmas polvi onkin ottanut haasteen vastaan: blogiani luetaan ahkerasti.

Sipilä jatkoi:

”Nykyvanhempien piirissä on muotia tehdä lapsista itse verkossa kirjoja, joita annetaan joululahjoiksi isovanhemmille. Kirjoista mummo näkee, kuinka lapsi on vuoden aikana kasvanut ja mitä nokkelaa hän on sanonut.

Herätkää hyvät ihmiset. Paljon tärkeämpää on tehdä lapsille kirja siitä, mitä isovanhemmat ovat sanoneet. Lapset näyttävät samalta ja puhuvat samat jutut. Mummoilla on oikeaa sanottavaa. Lapsia saa lisää, mummoja ei.”

Minun mielestäni kirja kannattaa tehdä molemmista.

Talon tarina alkutekijöissään: pihamökkiä rakennetaan. (1958)

Talo Vihreä

Kaikki mäelle rakennetut talot olivat aluksi vaaleita. Myös meidän talomme ja ulkorakennukset – pihamökki sekä vuonna 1965 rakennettu ”kylmä autotalli, jossa tilaa yhdelle henkilöautolle ja mobolle” – olivat valkoiset. Autotallin perällä oli ulkohuussi. Matka sinne, sysipimeän metsän reunaan, tuntui etenkin illalla kauhean pitkältä. Ennen autotallirakennuksen valmistumista huussi oli ollut pihamökin takana, pienen sikolätin yhteydessä. 

1970-luvulla, samaan aikaan kun talomme lisäsiipi rakennettiin, kaikki rakennukset maalattiin vaaleanvihreiksi. En tiedä, eikä äitikään muista, miksi näin tehtiin – ehkä se oli ulkomaalien trendiväri silloin. Ikkunanpuitteet ja sokkelit saivat tummanvihreän sävyn.

Isällä ei ollut minkäänlaista korkeanpaikankammoa. Kaikissa maalaus- ja remonttitalkoissa hän killui aina korkeimmissa ja vaarallisimmanoloisissa paikoissa. ”Ihan munia viileksii”, totesi pappa, joka tupakka sormissaan seisoi tukevasti maassa katselemassa, kun isä maalasi talon päätyä katonharjan korkeudella. 

Talo sai vihreän sävyn keväällä 1975, omenapuitten kukkiessa.

Mihin päivät luiskahtavat?

Epäilen, että minulla on vuorokaudessa huomattavan paljon vähemmän tunteja kuin useimmilla muilla ihmisillä. Mietin tätä taas eilen, kun vielä puolen yön aikaan raivasin tiskipöydälle ja keittiön muille tasoille päivän mittaan kasaantuneita likaisia astioita.

Päiväni luiskahtavat jonnekin yksi toisensa jälkeen. Yhtäkkiä vain huomaan, että taas ollaan illassa. Saan nipin napin työni tehtyä, laitettua ruuan ja ulkoilutettua koiran. Kodin – joka on samalla työpaikkani – siistimisen kanssa on jo niin ja näin.

Ja huomio: En käytä aikaani television katsomiseen harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. En viihdy Facebookissa, en käy iltaisin harrastuksissa, en tee käsitöitä. Aikaani ei kulu työmatkoihin, sillä työpisteeni sijaitsee noin kuuden askelen päässä keittiöstäni. 

Miten ihmeessä keskivertoihminen sovittaa päiviinsä työn, harrastukset, perheen, kotitoimet, tv-sarjojen seuraamisen, sosiaalisen median ja itsensä kehittämisen erilaisissa kansalaisopistopiireissä?

Koetin tutkailla päivieni kulkua rehellisesti ja löytää sen mustan aukon, johon tunnit katoavat. Selvisi, että (siis työteon, ruuanlaiton ja koiranulkoilutuksen lisäksi) aikaa kuluu lähes päivittäin ainakin seuraaviin asioihin:

Hesarin ja Keskisuomalaisen lukemiseen. (Tosin tabloidi Hesari on nopeasti luettu, koska en löydä sieltä juttuja. En yleensä ehdi lukea lehtiä tuoreeltaan niiden ilmestymispäivänä, vaan olen aina pari päivää jäljessä. Siksi tv-ohjelmat menevät minulta ohi: jos joskus huomaan jonkin kiinnostavan ohjelman, se on jo esitetty edellispäivien aikana.) Arkiseen touhuun pojan kanssa. Puhelimessa puhumiseen kavereitteni, aikuisten lasteni tai miesystäväni kanssa. Keskusteluihin kasvokkain ja Skypessä siskoni kanssa. (Hänen miehensä kysyi juuri, että miten te JAKSATTE puhua joka ilta!?) Äidin kanssa seurusteluun, ruokailuun, kahvitteluun ja muistipelin pelaamiseen. Pojan kanssa vääntöön erinäisistä asioista. Kirjojen lukemiseen. Sisarusteni ja heidän lastensa (kaikki nuoria aikuisia) tapaamiseen. Äidin kanssa kaupassa ja asioilla käymiseen. Kodin raivaamiseen. (Tämä ei tarkoita kunnollista siivousta). Lumitöihin ja taas lumitöihin. Pyykin pesuun. Blogin kirjoittamiseen.

Musta aukko paljastui: se on elämä. Syynä päivieni hallitsemattomaan luiskahteluun lienee myös se tosiasia, että olen hidas. Ymmärsin jo varhain, että minuun katkesi tarmokkaiden, tomerien karjalaisnaisten ketju. Tästä eteenpäin ketju jatkuu vähän toisenlaisena.

Silti lista on mielestäni aika pitkä. Ja ainakin minulle riittävä.

Mutta arvoitukseksi jäi edelleen, kuinka muut sen tekevät.

Kuvat pihapiiristämme otti tyttäreni joululomallaan. 

Oma maa mustikka

Syön miltei joka aamu itse poimimiani mustikoita. Sekoitan niitä muitten marjojen, hunajan ja pähkinöitten kanssa maustamattomaan jogurttiin. Se rasvainen ja lohkeava jogurtti on kaikista parasta.

Pakastimessani näyttää siltä, että mustikat riittävät koko talveksi. Viime talvena ne pääsivät pahasti loppumaan. Toissakesän mustikkasato olikin kyllä vaatimaton, mutta pääsyy surkeaan saaliiseemme oli se, ettei isä yhtäkkiä ollutkaan enää organisoimassa poimintaa. Me jotenkin jäädyimme.

Koko ikänsä Keski-Suomen metsissä suunnistaneena isä tiesi aina parhaat marjapaikat. Hän myös huolehti siitä, että marjat eivät jää metsään, ainakaan meidän sukumme osalta. Marjasaaliit olivat isän aikaan valtavia.

Auton takaluukussa näytti tällaiselta palatessamme eräältä marjaretkeltä  kesällä  2010.

Repussa meillä oli aina mukana eväät ja termospullossa kahvit. Isällä oli tapana etsiä leiripaikka, josta avautuivat mahdollisimman komeat maisemat. Kahvitauko pidettiin vasta, kun ensimmäiset ämpärit olivat täynnä. Kahvi maistui metsässä hyvältä.

Matkassa oli usein myös sukulaismies Enska. Enska oli haavoittunut sodassa, ja hänellä oli reiteen saakka ulottuva jalkaproteesi. Enska oli hulvaton huumorimies. Kun isä kerran johdatti meidät järkyttävän vaikeakulkuiseen Päijänteen rannasta nousevaan louhikkoon, Enska tuumasi: ”No täällä sitä ei huonojalkainen pärjäisikään.”

Enska poistui joukoistamme jo useita vuosia sitten. Toissakeväänä lähti isä.

Ensimmäinen syksy ilman isää oli ankea. Me, hänen keski-ikäiset lapsensa, vaivuimme avuttomuuden valtaan. Missäs ne isän marjapaikat oikein olivatkaan? Minne tästä pitikään lähteä? Ei täällä mitään mustikoita ole! Sain vanhimman veljeni kanssa kokoon hädin tuskin pari ämpäriä, vaikka yritimme haravoida lähiseutuja taajaan.

Viime kesänä onnistuimme jo vähän paremmin. Äiti kävi Vilin kanssa lukemattomia kertoja keräämässä vattuja kävelymatkan päässä olevalta metsäaukolta. Minä keräsin kauempaa useita ämpärillisiä mustikoita. Tuntui hyvältä olla metsässä. Ajattelin, että kyllä isä varmaan myhäilisi tyytyväisenä, jos tietäisi. Että näin me vaalimme hänen perintöään, sittenkin. 

Ne rakkaimmat pensaat

Valkoinen syreeni ja juhannusruusu lienevät suomalaisten eniten rakastamat koristepensaat kautta aikojen.

Meidänkin pihastamme nämä pensaat löytyvät. Avautuvien kukkien tuoksu vie suoraan lapsuuteen.

Pihasyreenin kukkiessa. (1960-luku)

Mummo istutti pensaat aikanaan. Tätä nykyä ne ovat ehkä jo vähän kituliaita mutta sitäkin rakkaampia. Muut mummon aikaiset kasvit ovat hävinneet. Näitä vaalin kuin silmäterää. Olen istutellut syreenin pieniä juurivesoja pensasaidan tapaiseksi. Jos vaikka emokasvi joskus kuolee, kanta säilyy jälkeläisissä.

Juhannusruusu ryöppyää kukkia. (1990-luku)

Suuri rakkaus

Aasa on Vilin suuri rakkaus, kirjaimellisesti.

Aasa on neljävuotias neito, jonka esiäidit asuivat Dalmatian vuorilla. Näin kerran sieltä dokumentin, enkä enää ihmettele, miksi Aasa tykkää maata kesäisin auringonpaahteessa kuumalla kuistilla. Talvipakkasilla Aasa ei oikein pärjää, ja lenkkimme kutistuvat pikaisiksi piipahduksiksi pihamökin nurkalla.

Aasa on usein särmikäs lajitovereitaan kohtaan, mutta ihmisiä se rakastaa yli kaiken. En ole aikaisemmin tavannut koiraa, joka todella halailee: painaa päätään olkapäälle, vaihtaa toiselle puolelle, pysyy siinä hiljaa.

Vahtipaikalla.

Aasa hoiti kunniakkaasti talon vahtimisen vuoden ajan, ennen kuin Vili tuli avuksi.

Mäellä asuvista naapuruston koirista Aasa hyväksyy varauksetta oikeastaan vain Raimon, Riston, Kyöstin ja Väiskin. Mikäpä siinä: charmantteja koiraherroja kaikki neljä.

Mutta kun Vili astui Aasan elämään, se oli menoa. Pikkuinen Vili sulatti Aasan sydämen ensisilmäyksellä. Vili kyläili meillä muutaman kerran ennen kuin muutti syksyllä pysyvästi asumaan äidin luokse yläkertaan. Nyt Aasa ja Vili ovat saumaton pari. Ne jaksavat nujuta ja leikkiä tuntitolkulla, ja lepäävät sitten kylki kyljessä. Vili on niin pieni, että mahtuu hyvin Aasan kainaloon.

Aasa irrottautuu välillä tiiviistä yhdessäolosta oman projektinsa pariin kaivaukselle, joka syvenee ja laajenee koiratarhan yhdellä sivulla olevan vajan alla. 

Aasan henkilökohtainen Projekti.

Kaivaus on jo niin suuri, että Aasa mahtuu kääntymään vajan alla.

Kaivaushommiin Vili ei osallistu, vaan odottaa aina kärsivällisesti, että Aasa keskeyttää työnsä ja leikki voi taas jatkua.

Koko vuoden perunat

Minulla ja äidillä on noin kilometrin päässä tontista palsta, jossa viljelemme perunaa, porkkanaa, punajuurta, sipulia ja papuja. Palsta-alue on perustettu soiseen maahan. Meidän palstamme tuntuu olevan erityisen vetinen. Viime kesänä, joka muutenkin oli sateinen, palstallamme joutui suorastaan kahlaamaan.

Suurella vaivalla istuttamamme perunat eivät yhtään tykänneet märistä olosuhteista. Perunasato jäi olemattoman pieneksi, eikä se merkittävä ole ollut aikaisempinakaan vuosina. 

Vaivan palkka. Tämän verran perunaa saatiin kellariin. Uusia  perunoita sentään keitettiin muutaman kerran.

Olen ehdottanut äidille, että siirtyisimme perunasta kokonaan papujen viljelyyn. Viime kesän kokeilumme eri papulajikkeilla olivat kaikki varsin menestyksekkäitä. Yhden vahapapurivin korjasi jänis, muut me itse.

Niin suussa sulavia kuin omasta maasta nostetut uudet perunat ovatkin, olen valmis ostamaan perunani tästedes torilta. Sitä paitsi höyrytetyt pavutkin maistuvat voisulan kanssa ihan kesältä.

Palstamme tulee hoidettua vähän niin ja näin. Toista oli mummon aikaan. Perunapelto ja kasvimaa olivat silloin pihassa, erittäin säntillisessä kuosissa. Porkkanat, punajuuret ja sipulit vuorottelivat viivasuorissa riveissä. Ja kasvimaan nurkassa komeili kolmionmuotoinen orvokkipenkki, aina. 

Mummo korjaa kasvimaansa satoa. (1960 - 1970-luku)

Kesä Antskogissa

Kun äiti oli kolmentoista, opettajatar Salakka keksi järjestää hänet lastenhoitajaksi ruotsinkieliseen perheeseen Antskogiin, Fiskarsin kupeeseen. Tarkoituksena oli, että äiti oppisi kesän aikana puhumaan ruotsia. Opettajattaren tavoite ei toteutunut, mutta äiti palasi syksyllä kotiin monia kokemuksia rikkaampana. 

Äiti oli pestattu Westerholmin perheeseen. Herra Westerholm, verkatehtaan konttoripäällikkö, oli äitiä vastassa rautatieasemalla. Hän oli saanut tuntomerkit: tumma tyttö, jolla on vaaleansininen takki, punainen baskeri ja punainen matka-aski. 

Kesällä 1950. Äiti on kuvassa keskellä. 

Äidin pääasiallisena tehtävänä oli hoitaa perheen lapsia Inga-Liliä ja Erikiä, mutta hän toimi myös eräänlaisena sisäkkönä. Talo oli äidin mielestä upea. Pyyhittyään pölyt salista äiti istui sohvalla ja kuvitteli olevansa hieno rouva.

Herrasväen aamiaisen äiti kattoi talon lasikuistille. Siihen kuului aina viiliä: äiti haki kellarista tarjottimella viilit, jotka oli itse tehnyt laakeisiin lasikuppeihin. 

Kun perheen rouva joutui sairaalaan, äidin oli yllättäen huolehdittava myös ruuanlaitosta. Hän ei osannut tehdä muuta kuin läskikastiketta. Rouvan palattua sairaalasta äiti sai kehuja: "Minun mieheni kertoi, että laitoit NIIN hyvää ruokaa!"

"Erik jag och Inga-Lill", äiti on kirjoittanut kuvan alle albumiinsa. Kuva on otettu heinäkuun viimeisenä vuonna 1950. 

Äiti on jälkeenpäin kauhistellut sitä, kuinka sokeasti herrasväki luotti häneen lastensa hoitajana. Äitihän oli lapsi itsekin: eräänä hellepäivänä hän jätti uimataidottomat lapset rantaan leikkimään ja ui ikäisensä naapurintytön, Daisyn, kanssa kauas kivelle. 

Kerran ukkonen pääsi yllättämään uimarit. Äiti ymmärsi viedä lapset suojaan läheiseen taloon. Talon rouva soitti Westerholmeille: "Teidän tyttö on täällä lasten kanssa". Ja taas äiti sai kehuja neuvokkuudestaan. Perhe olisi halunnut pitää äidin luonaan pysyvästi, mutta sehän ei tullut kuuloonkaan.

Kukonaskelin kohti kevättä

Mummo ja naapurinrouva juuri valmistuneen pihamökin rappusilla.

Mummo sanoi, että joulun seutuvilla päivä on pesässään kolmen vuorokauden ajan: valo ei enää vähene, mutta ei vielä lisäännykään. Valoisan ja pimeän suhde pysyy samana.

Mutta: mummon mukaan jo ”tapaninpäivänä päivä on kukonaskelta pidempi”.  Siitä valon määrä alkaa kasvaa yhä suuremmin harppauksin. Minun mielestäni valon lisääntymisen huomaa ihan selvästi jo nyt.

Kuuntelen pihalla lintujen ääniä. Niitä on tänään selvästi enemmän kuin vielä viime viikolla. Tosin kelikin on lauhempi.

Pimeää riittää kuitenkin iltaisin vielä pitkään. Voi hyvällä omallatunnolla vajota peiton alle talvihorrokseen kirjan kanssa. Luen Katherine Pancolin kirjaa Kilpikonnien hidas valssi, joka on jatkoa ensimmäiselle osalle Krokotiilin keltaiset silmät. Viihdyttävää ja mukaansatempaavaa, kyllä, mutta ei vedä vertoja syksyn kotimaisille uutuuksille. Tähän mennessä lukemistani paras on ollut Riikka Ala-Harjan Maihinnousu.

Lampun kuvasi miesystäväni.

Romanssi ja keittotaito

Mummolla oli juhlakäyttöön tarkoitettu Rörstrandin astiasto, joka muistutti Ruotsissa vietetyistä siirtolaisvuosista. Hauraan kauniista astiastosta – jonka nimi on kuvaavasti Romans – on säilynyt maitokannu sekä muutamia syviä ja matalia lautasia. Mummo oli kuljettanut astiat junassa Suomeen, kaiken matkatavaran lisäksi.

Kun pari vuotta sitten kävimme Norrbottenissa tutustumassa paikkoihin, joissa mummo, pappa ja äiti olivat silloin 1950-luvun alussa eläneet, minäkin päädyin ostamaan Rörstrandin astioita. Ostin Kulinara-sarjaa Bodenista. Olikohan mummo ostanut astiansa myös Bodenista?

Leiman perusteella Romans-astiaston valmistus ajoittuu aikaisintaan vuoteen 1951. Mummon tehdessä kauppoja astiat ovat siis olleet viimeistä huutoa.

Molemmat astiastot ovat omalla tavallaan upeita ja kertovat omasta ajastaan. Olin hankinnastani tohkeissani, varmaan kuten mummokin aikanaan omastaan. Nyt niitä minun astioitani saa kaikista Suomen marketeista. Mummon astioita en ole nähnyt missään, vaikka koluan vanhojen tavaroitten liikkeitä ja kirpputoreja tämän tästä.

Vanhat astiat kuvasin itse, uudet kuvasi tyttäreni.