Tarinoiden keskellä

Vartuin mummon tarinoiden maailmassa. Kun sisarukseni lähtivät kouluun ja äiti aloitti työt, minä jäin mummon ja papan hoiviin. Opin varhain juomaan kahvia. Kuulin, miten mummosta kasvoi sinnikäs selviytyjä, vaikka hänen äitinsä oli kuollut mummon ollessa vasta kahden. Mummon ainoa muisto äidistään oli se, kun hän etsi tätä peittojen laskoksista, turhaan. Mutta nuorena tyttönä – jolla oli niin pitkä musta palmikko, että se aina istuutuessa meinasi jäädä takapuolen alle – mummo löysi papan. Ja siitä alkoi elämänmittainen yhteinen taival, joka johti lopulta tähän taloon.

Kuulin kihlojen hakemisesta, yhteisen elämän alusta niukkuuden keskellä, kodin laittamisesta, lasten syntymästä: ensin syntyi poika kuolleena, sitten kolme tervettä ja elinvoimaista tyttöä.

"Mie en taho samallaista mekkoo ku siskoilla", oli äitini  todennut niin topakasti, ettei mummon auttanut muu kuin  lähteä hankkimaan uutta mekkokangasta.

Kuulin siitä, kuinka nuoren perheen kodin ovesta löytyi eräänä aamuna lappu, joka tylysti kehotti lähtemään, sillä taloa tarvittiin sotatoimiin. Kuulin evakkomatkasta, paluusta takaisin kotimökkiin välirauhan aikana, uudesta lähdöstä, loputtomalta tuntuneesta sodasta. Mummo kertoi tienneensä koko ajan, että pappa palaa sodasta elävänä, haavoittumatta. Kuulin tarinoita sodanjälkeisistä sekavista ajoista, elämästä toisten nurkissa, lukemattomista väliaikaisista asumuksista, Ruotsiin lähdöstä ja sieltä paluusta, muutosta tälle mäelle. Joittenkin vuosien kuluttua, eräänä toukokuisena aamuna, minustakin tuli osa tarinaa.

Mummon tarinoiden lomassa opin lukemaan ja kirjoittamaan, ennen kouluunmenoa. Kirjoitin omia juttujani vihreään kansioon. Ehkä varttuminen tarinoiden maailmassa johdatti minut pysyvästi kirjoittamisen pariin.