Hupenevat puupinot

Isän eläessä luulimme, että saunapuut ovat ehtymätön luonnonvara. Kun liiteri oli ovensuuta myöten täynnä eikä sinne mahtunut enää klapeja, puupinoja nousi kuin itsestään pihamökin seinustoille. Ne kurottelivat räystäitä. Saunaa lämmitettiin useita kertoja viikossa. Kuivilla, sopivan kokoisilla puilla se olikin helppo tuikata lämpiämään. Vanhin veljeni vitsaili, että talossa riittää taatusti puita koko loppuelämäksemme.

Pian isän kuoleman jälkeen havaitsimme, ettei näin olekaan. Klapit alkoivat huveta. Pinot katosivat mökin seinustoilta. Liiterissä ilmestyi takaseinä näkyviin. 

Isän aikaan.

Väliaikaisen ratkaisun puuvajeeseen tarjosi uuden pihatien rakentaminen. Tie merkittiin rakennuspiirustuksiin jo 70-luvulla, mutta jotenkin sen tekeminen on vain jäänyt. Talventulo muistutti asiasta jälleen, sillä vanha tie on hengenvaarallisen liukas. Jostain kallion uumenista sen pintaan tihkuu vettä, joka tietenkin jäätyy. ”Kuin tijjaisen peäluu” (siis: tiaisen pääluu), totesi mummokin aikoinaan. Tartuimme vihdoin toimeen.

Uuden tien kohdalta jouduttiin kaatamaan yksi koivu, jokunen pieni kuusi, vaahtera. Ne pilkottiin ja halottiin heti klapeiksi. Nyt mökin seinään nojailee taas pari kotoista puupinoa. Ne luovat kummasti turvallisuudentunnetta, vaikka ovatkin aika vaatimattomia isän aikaansaannoksiin verrattuna.

Kuvan on ottanut siskoni toissakesänä.