Nainen tarvitsee oman huoneen

Minä synnyin lapsista viimeisenä, neljäntenä. Siitä pitäen alakerrassa asui kuusihenkinen perhe. Meillä oli kaksi huonetta ja keittiö, ulkohuussi pihan perällä ja sauna piharakennuksessa. Hyvin mahduttiin.

Makuuhuoneessa oli äidin ja isän parisängyn lisäksi kaksi kerrossänkyä: toinen meille tytöille, toinen pojille. Minä kuvittelin lipaston reunan kirjoituspöydäkseni, oman huoneen sen ympärille. Tuolloin en tiennyt Virginia Woolfista enkä hänen ajatuksestaan, että jokaisella kirjoittavalla naisella pitäisi olla oma huone. Huoneen rakentaminen – omaan mieleen – oli silloin yksinkertaista. 

Sisareni olohuoneessa, jonka keltaisen linoleumilattian äiti on puunannut kiiltäväksi.

Pihalla oli tilaa loputtomiin: tontti rajoittui metsän reunaan.

Nyt äiti asuu yläkerrassa, ja minun kaksihenkiseksi kutistuneella perheelläni on käytössä koko alakerta laajennuksineen, toistasataa neliötä. Suhde tilaan on ajan myötä muuttunut. Tuskailen, mihin saan mahtumaan pojan kuntopyörän.