Junkoträsk

Teimme muutama vuosi sitten äidin ja sisareni kanssa mielenkiintoisen matkan Norrbotteniin. Lähdimme etsimään paikkoja, joissa äiti, mummo ja pappa olivat eläneet 1950-luvun alussa, siirtolaisvuosina. Äidin sisaret olivat tuolloin jo naimisissa, mutta asuivat hekin osan aikaa samoilla seuduilla. Yksi sisarista jäi pysyvästi toisaalle Ruotsiin ja rakensi sinne elämänsä.

Ajoimme pitkän matkan Keski-Suomesta Haaparantaan ja siitä Ruotsin puolelle. Bodenin jälkeen ympärillämme levittäytyivät mittaamattomat vaaramaisemat. 

Miltä äidistä oli tuntunut, kun hänet nuorena tyttönä tuotiin tänne – keskelle ei mitään? Mitä mummo ja pappa olivat ajatelleet kolkutellessaan junalla matkaa, jonka on täytynyt silloin kestää useita päiviä? Mikä heitä odotti perillä?

Ljusån asemarakennus, silloisen matkan pääteasema, seisoi nyt autiona ja yksinäisenä. Ympärillä oli vain metsää. Kuin ihmeen kaupalla osuimme taloon – se taisikin olla tätä nykyä seutukunnan ainoita – jossa äiti yllättäen muistettiin, kuudenkymmenen vuoden jälkeen. Tumma, nätti suomalaistyttö oli jäänyt paikallisten poikien mieleen. ”Minun vanhin veljeni oli sinuun eniten ihastunut”, talon isäntä paljasti ja soitti veljelleen: ”Et ikinä arvaa, kuka keittiössäni istuu!?”

Mies opasti meidät Junkoträskiin, jossa äiti oli asunut vanhempiensa ja erään tuttavaperheen kanssa. Taloa ei enää ollut, mutta maiseman silhuetti järven takana oli äidille tuttu. 

Ljusån pojat eivät unohtaneet äitiä.