Kotikin on tarinoita

Paluuni lapsuudenkotiin kirvoitti koko joukon muistoja, tietenkin. Talo puhuu, piha muistaa.

Äiti asuu nyt yläkerrassa, samoissa huoneissa, joissa hänen vanhempansa elivät aikanaan. Juoksen tutut portaat hänen luokseen ihan samalla tavalla kuin lapsena mummon ja papan luo mennessäni: ne viisitoista askelmaa. Pyöreä puinen kaide tuntuu käteen sileältä ja viileältä.

Ovi yläkertaan.

Koska rakastan tarinoita, ei kodissani ole juuri mitään uutena ostettua. Mikä tarina se sellainen olisi, että ”menin Iskuun ja ostin sohvaryhmän”? Minulle koti syntyy siitä, että ympärillä olevat esineet puhuvat, muistuttavat menneistä tapahtumista ja ihmisistä.

Sain jo nuorena mummolta maitohinkin, joka äidilläni oli pikkutyttönä kädessään, kun he lähtivät Karjalasta evakkotaipaleelle. Myöhemmin selvisi, ettei se ihan sama hinkki tainnut ollakaan, mutta melkein, ja samanlainen. Ei se mitään – tarina oli jo syntynyt. 

Kaksi ylintä kuvaa on ottanut siskoni.