Hymyilevä Apollo

Tänään olemme äidin kanssa hääränneet jäätyneen kompostin kimpussa: sulattelimme, kääntelimme, tyhjensimme. Päätimme, että hoidamme kompostia vastaisuudessa huolella, ettei se enää jäätyisi läpikotaisin. Mies teki valtavat lumityöt. Lunta on tullut paljon, katoltakin, ja kelin lauhtuessa se on muuttunut painavaksi. On vaikea löytää paikkoja, mihin kaiken lumen saisi työnneltyä.

Kohta lämmitämme saunan. Syömme perunasalaattia ja nakkeja kuohuviinin kanssa. Se tuntuu juuri sopivalta kaikkien monimutkaisten jouluruokien jälkeen.

Koska talossa asuu kaksi koiraa, toivomme hartaasti, ettei raketteja ammuttaisi paljon eikä ainakaan ihan meidän kulmillamme.

Puolilta öin kuuntelemme taas radiosta Eino Leinon Hymyilevän Apollon: ”Me olemme kaikki nyt laivalla ja kynnämme suurta merta. Me synnytettiin vaivalla ja vaivalla kuolemme kerta. Mut se, mikä siinä on välillä, se olkohon lämpöä, lempeä!”

Kuin räjähtävä ilotulitusraketti. Ja mikä parasta: äänetön.

Toivotamme kaikille onnekasta vuotta 2013!

Pihakaivolla

Pumppu on aina kiinnostanut lapsia. (1960-luku)

Joskus 1950- ja 60-luvun taitteessa tontilla kävi tunnettu kaivonkatsoja etsimässä vesisuonta. Hän kuljeskeli pajunvarpu kädessään pitkin pihoja ja näytti lopulta kohdan, johon alettiin räjäyttää kaivoa. Pappa pisti kallioon dynamiittia, mummo otti pihamökissä kamferttia. Kuoppa kalliossa syveni, mutta vettä ei löytynyt.

Mummon serkulla oli myös kaivonkatsojan vikaa. Tultuaan vierailulle hän taittoi pajusta varvun ja ryhtyi etsimään sopivampaa paikkaa kaivolle. Tontin rajalla, pihlajan luona, varpu osoitti: tähän. Siihen syntyi mainio kaivo.

Joimme kaivovettä vuosia, kunnes talo 1970-luvulla liitettiin vesijohtoverkkoon. Kylpyvesi pihasaunaan otetaan kaivosta edelleen.

Kaivon katsoja. (1980-luku)

Erittäin hyvin palvellut. (2012)

Mmmm, nyt tuoksuu kahvi!

Kyläillessäni ystäväni Piion luona juomme oikeaa kahvia. Piio jauhaa tummaksi paahdetut kahvinpavut myllyssä ja valmistaa niistä kahvin tuoreeltaan. Kesäisin hän tarjoilee tuoksuvan juoman ihastuttavassa huvimajassaan, villa Wilmassa. Sen ikkunat antavat eri puolille puutarhaa.

Nyt meilläkin tuoksuu oikea kahvi: sain joululahjaksi kahvimyllyn. Se on sähkökäyttöinen ja pitää pahaa ääntä – ei siis ollenkaan sellainen romanttinen, kammesta veivattava, niin kuin molemmilla mummoillani oli. Myllyn suomenkielisessä käyttöohjeessa kerrotaan näin: "Kahvin aromi riippuu kahvin jauhamista. Yleisesti ottaen saa sanoa, että mitä pikempi kahvin laitto on sitä hienommaksi kahvipapuja pitäisi jauhata." Minusta se kuulosti aika runolliselta.

Joka tapauksessa: juuri jauhettu kahvi on ihanaa, varsinkin aamutuimaan. Teen pienen tilkan oikein vahvaa kahvia, ja lisään siihen moninkertaisen määrän kiehuvan kuumaa maitoa. 

Siitä käynnistyy hyvä päivä. 

Isän äidin vanha kahvimylly on kyllä kaunis, mutta olen liian laiska käyttämään sitä päivittäin.

Kuvaajana tyttäreni.

Arvokkaita kikkareita tiellä

Mäen laella oli pieni maalaistalo, jossa pidettiin hevosta. Isäntä ajoi päivittäin Pelle-hevosellaan Valiolle viemään maitoa. Joskus veljeni ja naapureiden pojat intoutuivat roikkumaan kärryjen perässä, ja isäntä saattoi huidella heitä valjailla.

Vuonna 1968. Hevos- ja autoliikenteen lisäksi tie palveli myös paikallisurheilua. Nuorempi veljeni johtaa juoksukisaa täpärästi. 

Tietä edestakaisin lönkötellessään  hevonen pudotteli arvokkaita lantakikkareita, joita naapuruston naiset kilvan keräsivät kasvimailleen. Kallioisille tonteille perustetut istutukset kaipasivat kipeästi lannoitusta.

Ilmeisesti mummo, joka oli nopea käänteissään, pärjäsi kisassa hyvin, sillä pihamme ja puutarhamme kukoistivat.

Joulun täydellinen leipä

Viime syksynä lopetin valkoisen, puhdistetun viljan käytön ja korvasin sen kokojyväviljalla. Seuraukset ovat olleet niin mullistavia, että minusta on tullut vannoutunut kokojyväviljan puolestapuhuja, lähettiläs suorastaan. 

Tänä jouluna tein saaristolaisleivänkin kokojyväviljasta, ja siitä tuli mainiota. Aion tästedes leipoa sitä läpi vuoden.

Ylimmän kuvan otin itse, keskimmäisen otti tyttäreni ja alimman siskoni.

Lunta, lunta ja pakkasta

Vai ei pihlaja kanna samana vuonna kahta kuormaa!

Täällä mäellä on taas valtavasti lunta. Pakkanen paukkuu. Tuntuu joululta.

Kolmen sukupolven talo vetäytyy nyt joulunviettoon. Toivotamme kaikille ihanaa joulua!

Kuvaajana tyttäreni.

Joulun väri on valkoinen

Pesin lattiat, myös saunasta ja kylpyhuoneesta. Siivosin keittiön kaapit. Päätin, niin kuin aina suursiivousta tehdessäni, että tästedes pidän kaapeissa järjestystä yllä. Pysyvästi. En vaihtanut keittiön kesäisiä kukkaverhoja tummempiin tai jouluisempiin.

Tomutin pakkasessa matot, peitot ja sohvien irtotyynyt. Katsoin yöllä läpi sormien koiraa, joka oli noussut luvatta sohvalle ja nukkui siinä tiiviinä keränä, valkoinen koira tummalla sohvalla.

Pyyhin pölyt. Jouluaatoksi aion laittaa sänkyihin silitetyt lakanat.

En muistanut tai viitsinyt pestä ikkunoita kesällä. Pesin nyt sisäpuolelta ne kohdat, joissa on jälkiä: yksin ollessaan koira päivystää ikkunassa tiellä kulkijoita ja pihaan tulijoita.

Haimme miesystäväni metsästä meille joulukuuset: äidille pienemmän yläkertaan, meille vähän isomman alakertaan. Mies sanoi, että kuusien tyvestä pitää sahata ohut pala pois ennen kuusenjalkaan asettamista. Hän lupasi tehdä sen.

Viime keväänä järjestin itselleni työhuoneen entiseen keittiöön. Nyt huomaan työskenteleväni jatkuvasti "salin" pöydän ääressä. Työhuoneeni on vähitellen muuttunut varastoksi, niin kuin tyhjille tiloille tapaa käydä.

Suljin työhuoneen oven.

Ihastelin valkeita joulukukkiani. 

Valkoinen on kyllä joulun väri. Sisällä ja ulkona.

Kuvat otti tyttäreni.

Passin passin paitalassin

Mummo tekee vastoja. Oikea aika vastantekoon oli juhannusviikolla.

Lapsena juoksimme pihan poikki peräkanaa saunaan paljain jaloin, talvellakin. Isä pesi, äiti kuivasi meidät.

Isä kylvetti vastalla: ”Passin passin paitalassin, älä karkaa kylään, pysy koton, istu toton, älä karkaa kylään.” Hän oli oppinut lorun lapsena kotisaunassaan.

Lauantaisin saunan kiukaalla kypsyi hopeanvärisessä pussissa lenkkimakkaraa. Sen kanssa saatiin toisinaan keltaista limsaa.

Sauna oli tärkeä juttu. Mummo kertoi usein siitä, kuinka he Pohjois-Ruotsin erämaassa olivat rakentaneet naisvoimin saunan miesten ollessa metsätöissä. "Hitsi vieköön, eukko on tehnyt saunan!", pappa oli palattuaan todennut yllättyneenä. Oli siinä paikallisillakin ihmettelemistä. Suomalaisnaisten saunaprojektista kerrottiin lehdessäkin.

Kävimme pari vuotta sitten Junkoträskissä paikalla, jonne mummo aikoinaan rakensi omin käsin saunan.

Alimman kuvan otti siskoni.

Reidarin joululaulu

Kun syksyllä vierailin tyttäreni luona Rovaniemellä, kävimme Kulttuuritalo Korundissa katsomassa Reidar Särestöniemen näyttelyn. Olen aina tykännyt Särestöniemen töistä. Ostin hänen maalauksistaan tehdyn muistipelin tuliaisiksi äidille. Siitä on tullut varsinainen hitti. Olemme pelanneet muistipeliä ahkerasti kolmen sukupolven voimin.

Veljentyttären kanssa lisäsimme pelin vaikeusastetta: pitää tietää myös teoksen nimi. Nimet eivät ole aivan yksinkertaisia: ”Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille”, ”Stalin galaktisessa ajantajussa”, ”Luostari arktisen valtameren rannalla”, ”Lapinkylä Jäämeren rannalla”, ”Taivaanjaaran toinen elämä”, ”Reidarin joululaulu”… Olen kyllä haka muistamaan nimet, mutta huono löytämään pareja. En vain muista ylösalaisin käännettyjen korttien sijaintia, varsinkin kun kuvat muistuttavat paljon toisiaan.

Vasemmalta: "Taivaanjaara ja yöaurinko", "Taivaanjaaran toinen elämä" ja "Taivaaseen on monta tietä (Taivaanjaaran januskasvot)".

Jotkin asiat eivät näköjään muutu koskaan: sisko voittaa minut muistipelissä joka kerta yhtä ylivoimaisesti kuin lapsena. 



"Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille".

"Reidarin joululaulu".

Opettelen valokuvausta, mutta toistaiseksi sekä kuvien ottaminen että niiden katsominen aiheuttaa lievää päänsärkyä.

Talo jokaiselle perheelle

Äitini sai lapsenlapsia kaikkiaan yksitoista. Kun he olivat pieniä, äiti järjesti vuosittain itsenäisyyspäivän aikaan piparkakkutalkoot. Tavallisten piparien lisäksi jokaiselle neljälle perheelle tehtiin oma piparkakkutalo. Koska keittiössä oli talkoopäivänä tunkua, äiti paistoi talojen osat valmiiksi jo edellisiltana.

Kun talojen katot ja seinät olivat lasten käsissä saaneet usein runsaan karamelli- ja sokerikuorrutuksen, äiti liimasi osat toisiinsa pannussa sulatetulla sokerilla. Lopuksi kiinnitettiin pihapiirin puut, eläimet, tontut ja muu tarvittava varustus.

Meillä oli tapana syödä oma talomme vasta uudenvuodenattona.

Koira oli aina passipaikalla pöydän alla silta varalta, että lattialle putoaa murusia. 

Kenties perinne jälleen elvytetään, kunhan äidin ensimmäinen lapsenlapsenlapsi hieman varttuu. Ehkä jo ensi vuonna syntyy yksi talo.

Suvun uusimman jäsenen kuvasi miesystäväni, muut kuvat on vuosien varrella ottanut sisko.

Pihakoivun alla

1960-luvulla pihaamme istutettiin kolme koivua.Yksi niistä jouduttiin kaatamaan, kun talon lisäsiipeä alettiin seuraavalla vuosikymmenellä rakentaa. Kaksi jatkoi kasvuaan.

Mummo sanoi, että koivut tuuheutuvat, kun niistä taittelee säännöllisesti saunavastoja. Niin hän tekikin, ja ajan myötä koivuista tuli suuria ja lehteviä.

Puut ovat vielä pieniä, samoin tytöt. Ihana Ruotsin-serkku on tullut käymään. 

Koivut palvelivat vuosia urhoollisesti lastemme kiipeilypuina. Toiseen rakennettiin laudoista majakin, jonne saattoi köydellä nostaa eväskorin. Köydessä keikuttiin niin ahkerasti, että nurmikko koivun ympärillä muuttui pölyäväksi tantereeksi.

Lapset kasvoivat aikuisiksi.

Koivut rapistuivat ikääntyessään, ja lopulta ne jouduttiin kaatamaan. Ensin maisema näytti oudon autiolta, mutta kaikkeen tottuu. Tontin laitamilla kasvaa nyt nuoria koivuja, kenties näiden kahden jälkeläisiä.

Joulun ihme

Kotini viherkasveista ei helposti voisi arvata, että täällä asuu puutarhuri. Olen saanut puutarhurin koulutuksen, mutta en viherpeukaloa. ”Pitäisiköhän nämä jo päästää kärsimyksistään?”, kysäisi tyttäreni kerran viherkasvejani katsellessaan.

Ystäväni Riitta muisti minua viime jouluna valkokukkaisella joulukaktuksella. Ja nyt on tapahtunut ihme: kaktus on tehnyt ikkunalaudallani yhden valkoisen kukan! Joulun ihme. 

Kuvan otti siskoni.

Hupenevat puupinot

Isän eläessä luulimme, että saunapuut ovat ehtymätön luonnonvara. Kun liiteri oli ovensuuta myöten täynnä eikä sinne mahtunut enää klapeja, puupinoja nousi kuin itsestään pihamökin seinustoille. Ne kurottelivat räystäitä. Saunaa lämmitettiin useita kertoja viikossa. Kuivilla, sopivan kokoisilla puilla se olikin helppo tuikata lämpiämään. Vanhin veljeni vitsaili, että talossa riittää taatusti puita koko loppuelämäksemme.

Pian isän kuoleman jälkeen havaitsimme, ettei näin olekaan. Klapit alkoivat huveta. Pinot katosivat mökin seinustoilta. Liiterissä ilmestyi takaseinä näkyviin. 

Isän aikaan.

Väliaikaisen ratkaisun puuvajeeseen tarjosi uuden pihatien rakentaminen. Tie merkittiin rakennuspiirustuksiin jo 70-luvulla, mutta jotenkin sen tekeminen on vain jäänyt. Talventulo muistutti asiasta jälleen, sillä vanha tie on hengenvaarallisen liukas. Jostain kallion uumenista sen pintaan tihkuu vettä, joka tietenkin jäätyy. ”Kuin tijjaisen peäluu” (siis: tiaisen pääluu), totesi mummokin aikoinaan. Tartuimme vihdoin toimeen.

Uuden tien kohdalta jouduttiin kaatamaan yksi koivu, jokunen pieni kuusi, vaahtera. Ne pilkottiin ja halottiin heti klapeiksi. Nyt mökin seinään nojailee taas pari kotoista puupinoa. Ne luovat kummasti turvallisuudentunnetta, vaikka ovatkin aika vaatimattomia isän aikaansaannoksiin verrattuna.

Kuvan on ottanut siskoni toissakesänä.

Junkoträsk

Teimme muutama vuosi sitten äidin ja sisareni kanssa mielenkiintoisen matkan Norrbotteniin. Lähdimme etsimään paikkoja, joissa äiti, mummo ja pappa olivat eläneet 1950-luvun alussa, siirtolaisvuosina. Äidin sisaret olivat tuolloin jo naimisissa, mutta asuivat hekin osan aikaa samoilla seuduilla. Yksi sisarista jäi pysyvästi toisaalle Ruotsiin ja rakensi sinne elämänsä.

Ajoimme pitkän matkan Keski-Suomesta Haaparantaan ja siitä Ruotsin puolelle. Bodenin jälkeen ympärillämme levittäytyivät mittaamattomat vaaramaisemat. 

Miltä äidistä oli tuntunut, kun hänet nuorena tyttönä tuotiin tänne – keskelle ei mitään? Mitä mummo ja pappa olivat ajatelleet kolkutellessaan junalla matkaa, jonka on täytynyt silloin kestää useita päiviä? Mikä heitä odotti perillä?

Ljusån asemarakennus, silloisen matkan pääteasema, seisoi nyt autiona ja yksinäisenä. Ympärillä oli vain metsää. Kuin ihmeen kaupalla osuimme taloon – se taisikin olla tätä nykyä seutukunnan ainoita – jossa äiti yllättäen muistettiin, kuudenkymmenen vuoden jälkeen. Tumma, nätti suomalaistyttö oli jäänyt paikallisten poikien mieleen. ”Minun vanhin veljeni oli sinuun eniten ihastunut”, talon isäntä paljasti ja soitti veljelleen: ”Et ikinä arvaa, kuka keittiössäni istuu!?”

Mies opasti meidät Junkoträskiin, jossa äiti oli asunut vanhempiensa ja erään tuttavaperheen kanssa. Taloa ei enää ollut, mutta maiseman silhuetti järven takana oli äidille tuttu. 

Ljusån pojat eivät unohtaneet äitiä.

Matka-aski vaatekaapin päällä

Tässä talossa – ”uudella puolella”, niin kuin olemme laajennusosaa aina kutsuneet, vaikka silläkin alkaa olla jo ikää – on merkillisiä seitsemänkymmentäluvun ratkaisuja. Eteisestä esimerkiksi avautui ovi pitkänmalliseen ”kuivaushuoneeseen”. Kyllä siinä aikanaan kuivateltiinkin isän ja veljien lenkkivaatteita, mutta vähitellen putkimainen tila muuttui komeroksi, joka vuosien saatossa imi sisäänsä jos jonkinlaista ryönää. Se oli epäkäytännöllinen ja vei eteisestä kohtuuttoman osan.

Päätimme purkaa seinän eteisen ja komeron välistä. Nyt minulla on tilava eteinen, ja mikä tärkeintä, sinne mahtuu ranskalainen vaatekaappi. En tunne kaapin tarinaa, mutta jotakuinkin näin se menee: hieno pariisitar – ehkä näyttelijä, tai tunnettu tanssijatar – on joskus 1930-luvulla säilyttänyt siinä leninkejään. Juhliin lähtiessään hän on luonut tyytyväisen silmäyksen kaapin ovessa olevaan pukeutumispeiliin, sytyttänyt ehkä savukkeen. Kaappi on tallentanut puisiin seiniinsä hänen puuterinsa vienon, hienostuneen tuoksun.

Ystäväni Annamarin mielestä kaappi olisi saanut olla tilaan nähden korkeampikin. ”Sinun pitää laittaa sen päälle vanhoja matkalaukkuja”, hän totesi. Yksi sellainen talon uumenista löytyikin heti. Pahvisen matka-askin kylkeen on liimattu tarra, jossa lukee ”Från Nattavara till Haparanda”. Painoa laukulla on tuolloin ollut kymmenen kiloa. Tarrasta selviää myös, että laukku on matkannut junalla numero 3775 vuonna 1954, juhannuksen kynnyksellä.

Mummo ja pappa päättivät palata Suomeen parin Ruotsissa eletyn vuoden jälkeen. Mukanaan heillä oli nuorimmaisensa, äitini. Työnhakuun pohjoiseen Ruotsiin oli lähdetty edellä muuttaneiden ystävien houkuttelemana. Irtaimisto oli jätetty naapureiden vintille, muu omaisuus kulki matka-askissa. Pappa teki Ruotsissa metsätöitä ja hanttihommia, mummo ompeli, äitikin otti ensiaskeleensa työelämään hoitamalla aluksi herrasperheen lapsia.

Ehkä juhannuksen lähestyminen herätti koti-ikävän ja sai heidät palaamaan Suomeen. 

Kolme ylintä kuvaa otti siskoni.

Sinapinkeltainen 1970-luku

Seitsemänkymmentäluvulla elintaso leveni ja meidän talomme sen myötä. Rakennettiin lisäsiipi. Se oli juhlaa. Huoneissa oli kokolattiamatot: sinapinkeltaista, ruskeaa, vihertävää. Seinät maalattiin samoilla sävyillä. Ulommaisen eteisen seinästä tuli oranssi. Isoon eteiseen antoi valoa kattoikkuna, eikä sellaista ollut ihan jokaisella. Saimme siskon kanssa tyttöjen oman huoneen. Kirjoituspöytämme olivat vastakkain, ja ankaria reviirikiistoja käytiin usein.

Veljeni vuonna 1983 syntynyt esikoinen - ensimmäinen äitini yhdestätoista lapsenlapsesta - sai vielä kelliä aidossa 1970-luvun interiöörissä.

Tyttöjen huoneen sävyksi valittiin  keltainen. 

Vesi tuli nyt hanasta, oli sisävessa ja kylpyhuoneessa suihku. Kylpyhuoneen seinät päällystettiin modernilla vihreäkuvioisella muovimatolla.

. 

Kylpyhuoneemme seinä on ehtaa 70-lukua ja oikeastaan aika hieno!

Elämä muuttui ylelliseksi. Olimmeko tosiaan eläneet siihen saakka ilman vesihanaa ja sisävessaa? Yritämme äidin kanssa palauttaa mieleemme aikaa ennen vesijohtoa. Emme muista, että sen puuttuminen olisi aiheuttanut hankaluuksia arjessa. Se vain kuului asiaan, että vesi haettiin kaivosta – niin tehtiin naapureissakin.

Laajennuksen myötä saatiin myös sisäsauna, mutta se sentään lämpeni puilla. Pihasauna jäi kesäkäyttöön, ahkeraan sellaiseen.

Keittiössä. 

Joulu hiipii taloon

Joulukuun alussa askartelimme tonttuja kahden sukupolven voimin. Tonttupajaan osallistui äitini ja hänen keski-ikäiset lapsensa kumppaneineen. ”Olisin kyllä luullut näitä lasten tekeleiksi”, totesi siskontyttöni tonttuarmeijan nähdessään. Meidän mielestämme tontuista tuli varsin sielukkaita. Sitä paitsi, meillä oli oikein mukavaa.

Kuvan sydämestä pöytäkuusemme oksassa otti siskoni.