Virpoi, varpoi vitsani uus

Palmusunnuntai oli lapsuudessani aina tärkeä päivä. Kevään valo oli silloin aivan erityistä. Olimme koristelleet valmiiksi virpovitsat pajunoksista. Jännitys suorastaan kihelmöi, kun nousimme aamulla virpomaan: ensin virvoimme äitiä ja isää, sitten yläkerran mummoa ja pappaa. Kun juoksimme rappuja yläkertaan, sieltä kuului aina supinaa, kahinaa ja nopeita askeleita. Mummo ja pappa, jotka oikeasti olivat olleet jo pitkään jalkeilla, menivät äkkiä takaisin sänkyihinsä ja esittivät nukkuvansa. He muka heräsivät virpomiseemme. Se kuului asiaan.

Joku ensimmäisistä lapsenlapsista virpoo mummoa (1950-luku).

Loru oli aina sama, mummon opettama:

Virpoi, varpoi vitsani uus,

niin kuin talven kukkiva kuus.

Elämän onnea toivotan sulle,

nöyrästi vaadin palkkani mulle.

Mummo ja pappa ilahtuivat virpomisesta aina yhtä paljon. Saimme palkaksi suklaamunia. Niitä oli jännityksen lauettua ihana syödä ulkona auringonpaisteessa, kun sulava lumi tuoksui ja vesi tippui räystäistä. Kallioisella, lämpimällä seinustalla oli usein sula kohta, jossa näkyi jo sammalta.

Kerran mummo antoi meille karamelleilla täytetyt pupu-käsinuket. Mieluisampaa virpopalkkaa emme olisi osanneet kuvitellakaan.

Vuosien saatossa puput ovat nuhjaantuneet leikeissä, ja toinen on menettänyt korvansakin.

Mummon antamat puput ovat palvelleet jo kahta nukketeatterisukupolvea. 

Mummo ei yhtään tykännyt siitä, että virpojat pukeutuivat noidiksi ja kiersivät vieraissa taloissa. Karjalassa virvottiin kauniisti pukeutuneena läheisiä ihmisiä: sukulaisia, kummeja, kenties hyviä naapureita. Virpojien käynti oli odotettu tapahtuma palmusunnuntaiaamuna. Sanottiin, että sellaisilta virpojilta, jotka tulevat vasta puolenpäivän jälkeen, noetaan naamat. Oli oltava varhain liikkeellä.

Tuttu virpoja ilahdutti mummoa, vaikka olikin pukeutunut noidaksi. Tyttärentytär virpoo Ruotsissa (1960-luku).

Äiti muistaa, kuinka hän pikkutyttönä Suojärvellä meni samettimekkoon pukeutuneena, valkoinen esiliina yllään ja lakeerikengät jalassaan naapuriin, Hatakkaan, virpomaan. Hatakan täti oli sanonut mummolle hyvissä ajoin ennen palmusunnuntaita: ”Muista sitten laittaa tyttö virpomaan.”  Valtavan lihava, ystävällinen täti puuhaili keittiössä hellan ääressä. Äiti virpoi ensin häntä. ”Setä on tuolla kamarissa vielä nukkumassa, menepäs virpomaan setääkin”, tämä oli kehottanut. Äiti muistaa, että kamarin seinällä raksutti erikoinen kello, jossa roikkui punnukset, ja heiluri liikkui edestakaisin. 

Virvottuaan kumpaakin äiti sai palkaksi suuren, miltei kämmenen kokoisen kahdenkymmenen pennin kolikon. Hän muistaa vieläkin kuin eilispäivän, kuinka hän puristi kolikkoa kädessään juostessaan lakeerikengillään hangenkuoria pitkin kotiin.

Itsessäni palmusunnuntai virittää yhä nykyäänkin iloisen, odottavan ja hivenen jännittyneen olon. 

Veljentytöt ovat naapurista kipaisseet yläkerran mummoa virpomaan. 

Sisko kuvasi puput. Muut kuvat löytyivät äidin albumeista.