Niekkä

Isä oli syntynyt Kymenlaaksossa, mutta hän muutti jo pienenä mummon ja papan mukana Keski-Suomeen. Pappa oli päässyt sahalle töihin, ja nuori perhe alkoi rakentaa elämäänsä sahan ympärille syntyneellä kylällä. Isä sai kaksi siskoa.

Ensin perhe asui sahan työntekijöitten asunnossa, paritalon toisessa päädyssä. Sitten rakennettiin oma mökki vähän syrjempään. Isä oli silloin jo urheilullinen nuorimies ja vastasi täysin yhtä miestä rakennustöissä. Hehtaarin tontille raivattiin peltoa. Otettiin lehmä, kanoja, kissa.

Niin sai mummolamme alkunsa. Kutsuimme sitä myöhemmin Niekäksi.

Kotoamme oli Niekälle runsaan puolen tunnin ajomatka, sitten kun meillä oli jo auto. Aluksi äiti ja isä kulkivat sinne kasvavan lapsikatraansa kanssa junalla. Mummolassa käytiin liki joka viikonloppu. Pieninä veljet joutuivat olemaan siellä hoidossakin, kun äiti ja isä olivat töissä. Siitä pojat eivät tykänneet ollenkaan, ja tekivät kaikenlaista jäynää: tyhjensivät vessapaperilaatikon –  pyyhkimiseen käytettiin sanomalehteä – ulkohuussin alle. Kun mummo torui heitä, he työnsivät perään koko laatikon. He sotkivat tervalla aitassa olleet vaatteet.

Yleensä kävimme mummolassa vain päiväseltään. Isä urakoi kerralla kaikki viikon varrella kertyneet työt, äiti seurusteli mummon ja papan kanssa. Mummo oli nuuka, ja keitti älyttömän laihaa kahvia. Hän laittoi usein kahvipannuun vain uudet vedet vanhojen porojen päälle, ties kuinka monta kertaa. Ruuat olivat usein homeessa, mutta se ei mummoa haitannut. Kiisseleiden, mehujen ja hillojen päältä vain kuorittiin homekerros pois. Mummon tekemästä rieskasta rapsittiin homepilkut, ja viipaleet ”nuorrutettiin” hellan päällä.

Mummo leipoi rieskan leivinuunissa, ja tuoreeltaan se oli kyllä taivaallisen hyvää. Mummola-aikojen kulinaariset nautinnot olivat vähäisiä mutta mieleenpainuvia. Läskikastike, jota mummo käristi rautapannulla, oli maukasta, ja omasta maasta nostetut uudet perunat vailla vertaa. Navetan aurinkoiselle seinustalle asetettujen ikkunalasien alla kypsyivät makeat tomaatit.

Kevään tullen mummo päästi kanat vapaiksi pihamaalle. Kun ne alkoivat löytää vihreää syötävää, niitten munien keltuaiset muuttuivat pian oranssinkeltaisiksi. Niin hyviä kananmunia en ole saanut missään, vaikka olen aina suosinut luomumunia ja lähiruokaa. Äiti muistaa, että lähtiessään aamuisin sahalle töihin pappa keitti aina pienessä peltimukissa evääksi kaksi munaa.

Asuintilat mummolassa olivat ahtaat: kyökki, kammari, porstua ja porstuanperäkammari, joka talvisaikaan pidettiin kylmillään. Kyökki, jossa pappa nukkuikin, lämpeni isolla leivinuunilla, mummon kammari pönttöuunilla.

Mummolan vintillä oli omanlaisensa tuoksu: se syntyi pölystä, auringon lämmittämästä katosta ja seinälaudoista, vanhoista tavaroista, villahuovista, haikeudesta. Ikkunoilla oli aina kuolleita kärpäsiä ja verhojen läpi siivilöityi auringonvalo. Vintin natisevilla hetekoilla nukuttiin joskus kesäisin.

Me lapset vietimme yleensä aikamme ulkosalla ruoka-aikoja lukuun ottamatta. Minä tykkäsin syöttää kanoille ”munitusrakehii”, niin kuin mummo kananrehua kutsui. Kanat seurasivat minua pihalla, kun ripottelin niille kämmeneltäni rakeita. Kun aloimme istuttaa tai nostaa perunaa, kanat juoksivat polkua pitkin peräkanaa – tosiaan, kirjaimellisesti peräkanaa – paikalle, koska käännetystä maasta alkoi nousta niitten suurta herkkua, kastematoja. 

Harvat retket, joita teimme läheiselle järvelle, olivat uskomattoman ihania ja jännittäviä. Rantaan piti mennä aitauksen läpi, jossa laidunsi sonneja; muistelen matkanneeni isän sylissä. Järven lahti oli matala, ja siellä oli suuria kiviä, joille saattoi uida tai kahlata.

Mummolan pihamaan kasveista parhaiten ovat jääneet mieleen komea särkynytsydän ja tulipunaiset idänunikot. Eksoottinen oli myös luumupuu kaikessa kituliaisuudessaankin. Mummo kypsytteli sen pieniä hedelmiä kyökin ruokakomerossa.

Mummo oli kissaihmisiä. Talon sivuitse kulkeva maantie koitui monen kissan kohtaloksi, mutta mummo otti aina uuden. Niillä ei tainnut olla erityisiä nimiä. Iltaisin mummo huuteli rappusilla: kis-kis-kis, ja pian kissa kipitti pihan poikki salaisilta retkiltään. Lapsuudesta erittäin tuttu muistikuva on se, että mummo istuu tuolilla hellan ja leivinuunin kulmauksessa kissa helmassaan, kädet kissan ympärillä. Mustavalkoinen, kulahtanut ja monissa taistoissa kärsinyt kolli oli hänen kissoistaan viimeisimpiä. Kerran eläinlääkäriä leikkiessäni aloin kuunnella sen sydänääniä litteällä pyyhekumilla. Muistan vieläkin syvän loukkaantumisentunteen, mikä syntyi kissan yhtäkkiä sähähtäessä ja raapaistessa kättäni, vaikka olin vain tarkoittanut hyvää.

Mummolan navettarakennus vintteineen, sokkeloineen ja salaperäisine kulkureitteineen oli jännittävä. Parasta oli tietenkin hyppiä avonaiselta vintiltä heinäkasaan. Kun omia lapsia saatuani katselin vanhoja kiipeily- ja hyppimispaikkojamme, ajattelin, etten ikimaailmassa päästäisi lapsiani tuonne. 

Mummoa ja pappaa ei enää ole, eikä isääkään, mutta onneksi meillä on edelleen mummola ja voimme käydä siellä! Nyt taloa emännöi veljentyttö. Kissa kehrää kotoisasti leivinuunin päällä, niin kuin silloin ennen.