Gobeliiniteoria
Isänisä on kuvassa keskellä, ilmeisesti veljiensä kanssa. |
Luin Kodin Pellervosta
(11/2012) juttua naisesta, joka oli kehittänyt Elämänkaari-kirjoitusmallin. Hän
on ohjannut elämänkaarikirjoittamisen kursseja jo pitkään. Niistä todetaan
lehdessä näin: ”Kursseilla kartoitetaan
ja prosessoidaan omaa elämää ja sen käännekohtia, joihin saadaan uudenlaista
ulottuvuutta vanhempien ja molempien isovanhempien tarinoista. Kaikki ei
olekaan ihan sitä, miltä näyttää ja sekin, miltä jokin näyttää, riippuu siitä,
kuka katsoo ja milloin.”
Olen tietämättäni harjoittanut
elämänkaarikirjoitusta joulukuun alkupäivistä saakka – niin kauan kuin olen
tätä blogia pitänyt. Olen kulkenut vanhempieni, isovanhempieni ja jopa heidän
vanhempiensa jäljillä, palannut taas nykyhetkeen, lähtenyt uudelleen matkaan.
Yhden tarinan löytyminen on vienyt toiseen, yhden muiston nouseminen virittänyt
seuraavan, oivallus johtanut uuteen.
Isänisä istuu keskellä. Muiden kuvan miesten henkilöys ei ole tiedossa. |
Olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja äitini,
sisarusteni ja sisarusten lasten kanssa: kaikki muistavat vähän eri asioita, ja samoista asioista on syntynyt monenlaisia muistijälkiä. Jokaisen tarina on erilainen, mutta kaikki tarinat ovat kokijoilleen yhtä tosia. Muistojen moninaisuudesta huolimatta menneestä saa yhdessä rakennettua ehyempää kuvaa kuin yksin. ”Yhdessä
jakaminen, puhuminen ja kirjoittaminen antaa asioille oikeammat mittasuhteet, vaikka
niiden vaikutus ei katoa”, Pellervon jutussakin todetaan. Nykypäivä ja mennyt muodostavat jatkuvaa, kiehtovaa kudelmaa.
Muistin yhtäkkiä "gobeliiniteorian", joka esitettiin jossakin aikoinaan etnologiaan tenttimässäni kirjassa. En saa palautettua mieleeni, mihin se liittyi, mutta ajatus oli tämä: kun gobeliinin kuvaa tarkastelee, se näyttää yhdenlaiselta. Mutta kun kurkistaa kuvakudoksen taakse, kuva muuttuu toiseksi. Se näyttäytyy peilikuvana, värit vastakkaisina, toisenlaisina kuin juuri äsken.
Sellaista on elämäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti