Kesän parhaalle pojalle

Keittiöni hyllyssä on tummunut pokaali, johon on kaiverrettu teksti: ”Kesän parhaalle pojalle 1950”. Se taitaa olla vanhimpia säilyneitä isäni lukemattomista palkinnoista. Isä urheili koko ikänsä ja saavutti kilpailuissa huomattavaa menestystä. 

Urheilu-uran alkuvuosina hänen palkintonsa mahtuivat pieneen lipastonmalliseen palkintokaappiin. Äiti kiillotteli lusikat ja pokaalit tunnollisesti vuosittain. Jossain vaiheessa lipasto vaihtui miltei koko seinän mittaiseen vitriinikaappiin. Sekin kävi pian ahtaaksi, ja palkintoja säilöttiin lisäksi laatikoihin ja komeroihin. Äiti luopui kiillottamisesta jo vuosia sitten: palkinnot tummuivat ja patinoituivat ajan myötä. Äiti ilahtui aina, kun palkinnoksi tuli jokin järkevä käyttöesine, vaikka maljakko.

Nuorempana isä keskittyi yleisurheiluun. Aikuisiällä lajivalikoima kasvoi suunnistuksella, hiihdolla ja ampumahiihdolla.

Kesän parhaan pojan palkinnon saadessaan isä on ollut kuudentoista. Se tuskin on hänen ensimmäinen palkintonsa. Emme tiedä, mitkä olivat hänen ihan ensimmäiset kisansa ja missä ne pidettiin. Sen sijaan viimeiset ovat piirtyneet muistiin surullisen hyvin. Lokakuussa 2010 isä osallistui Alastarossa maastokisaan, jossa sai hopeaa. Samassa kuussa todettiin hänen vakava sairautensa. Diagnoosin jälkeen isä eli vain neljä kuukautta. Urheilijan rautainen kunto oli pitänyt sairauden piilossa niin pitkään.

Veljet ovat seuranneet isää urheiluharrastuksessa. He ovat myös kilpailleet aktiivisesti. Epäilemättä heidänkin palkintokokoelmansa ovat mittavat, vaikken tiedä, missä he niitä säilyttävät. En ole koskaan nähnyt veljiä saati heidän puolisoitaan pokaaleja kiillottamassa.