Talon koiria ja koirakavereita

Tässä talossa on aikoinaan ollut kaksikin koiraa: sekarotuinen, pienikokoinen Max ja karjalankarhukoiraa muistuttava Hilu. Kaiketi ne viettivät suurimman osan ajastaan ulkosalla, niin kuin siihen aikaan oli tapana. Itse en ole Maxia ja Hilua nähnyt, tai ainakaan en kumpaakaan muista. Muistan kyllä leikkineeni niiltä jääneillä hihnoilla lapsena. Talutin nahkahihnoissa lelukoiriani.

Hilu äidin rapsuteltavana. 

Eläinrakkaus virisi minussa jo varhain.

Toivoimme sisareni kanssa hartaasti koiraa vuosikausia. Vihdoin suonna 1979 taloon tuli kellertävä labradorinnoutaja Pepsu. Veljet ostivat sen meille.

Kun siskonpoika aikanaan opetteli puhumaan, hän alkoi kutsua koiraamme Piipoksi. Uusi nimi vakiintui pikkuhiljaa ja jäi lopulta pysyväksi. Piipo seurasi mukanani lähtiessäni kotoa pääkaupunkiseudulle. Asuimme pienessä kerrostaloasunnossa, josta Piipo parin vuoden kuluttua, esikoiseni synnyttyä siirtyi sisareni perheeseen Espooseen. Siellä se vietti loppuelämänsä. Kesäisin Piipo lomaili siskoni kanssa paljon lapsuudenkodissaan. Täältä se kesäloman pääteeksi sai lähteä viimeiselle matkalleenkin. Neljätoistavuotiaan vanhuksen kunto oli silloin heikentynyt niin, etteivät jalat enää tahtoneet kantaa. 

Piipo lempipaikallaan. Kaikki koirat Piipon jälkeenkin ovat ymmärtäneet ammetuolin pyöreän mukavuuden.

Piipon viimeinen kesä 1993. 

Myös seuraavalle koiralleni Allille tämä talo oli kuin toinen koti – niin paljon se vietti täällä aikaansa äitini hoidossa, kun itse asuin perheineni toisaalla. Alli oli erityislaatuinen ja viisas koira, johon sekä äitini että isäni olivat hyvin kiintyneitä. Se kulki heidän matkassaan marjastusretkillä ja oli seurana pihatöissä. Kun isä puuhasi pihamökin takana loputtoman puusavottansa kimpussa, Alli oli aina mukana. Lopulta Alli kuolikin talomme pihaan, täysin yllättäen 11-vuotiaana. Eräänä syksyisenä aamuna se oli  ensitöikseen ajanut oravan puuhun, noutanut vielä äidin heittämää keppiä ja sitten vain lyyhistynyt maahan.

Lähtö oli Allille varmasti paras mahdollinen, mutta meille ihmisille suuri järkytys. Allin kuoleman jälkeen ajattelin, etten pysty ottamaan uutta koiraa, sillä sen veroista ei tulisi toista. Koiraton koti tuntui kuitenkin niin omituiselta, että jo parin viikon kuluttua peruin päätökseni ja aloin etsiä Allille seuraajaa. Niin meille tuli Aasa.

 Veljentyttöjen Emma (vas.) asui pitkään naapurissa. Alli on mennyt Emman seuraksi heidän kuistilleen päivää paistattelemaan. 

Alli ja siskon Roki-koira olivat pistämätön parivaljakko. 

Nyt talomme kummassakin kerroksessa asuu koira: Aasa alakerrassa, Vili yläkerrassa. Aasa on suloinen, rakastettava ja lempeä – kotioloissa. Mutta kun vieraita koiria tulee vastaan, se osoittaa silmänräpäyksessä, että lampaan vaatteissa piileekin susi. Tuttuihin koirakavereihin ja pentukoiriin Aasa suhtautuu ystävällisesti. Ne toivotetaan tervetulleeksi taloon häntä ovenkarmeihin paukkuen.

Aasa.

Vili.

Kun maalaisserkku Bombo oli meillä pari päivää hoidossa,  riehuminen taukosi vain ulkoilun ja nukkumisen ajaksi.

Pian saadaan uusi leikkikaveri, sillä yksi lähellämme asuva suvun nuoripari on ottamassa koiranpentua. Musta labbispoika tulee luovutusikään tällä viikolla.

Vielä nimetön.

Yllätysvirpoja

Äiti sai tänään mieluisan vieraan. Ensimmäinen lapsenlapsenlapsi piipahti yllätyskäynnillään virpomaan. 

Virpoi, varpoi vitsani uus

Palmusunnuntai oli lapsuudessani aina tärkeä päivä. Kevään valo oli silloin aivan erityistä. Olimme koristelleet valmiiksi virpovitsat pajunoksista. Jännitys suorastaan kihelmöi, kun nousimme aamulla virpomaan: ensin virvoimme äitiä ja isää, sitten yläkerran mummoa ja pappaa. Kun juoksimme rappuja yläkertaan, sieltä kuului aina supinaa, kahinaa ja nopeita askeleita. Mummo ja pappa, jotka oikeasti olivat olleet jo pitkään jalkeilla, menivät äkkiä takaisin sänkyihinsä ja esittivät nukkuvansa. He muka heräsivät virpomiseemme. Se kuului asiaan.

Joku ensimmäisistä lapsenlapsista virpoo mummoa (1950-luku).

Loru oli aina sama, mummon opettama:

Virpoi, varpoi vitsani uus,

niin kuin talven kukkiva kuus.

Elämän onnea toivotan sulle,

nöyrästi vaadin palkkani mulle.

Mummo ja pappa ilahtuivat virpomisesta aina yhtä paljon. Saimme palkaksi suklaamunia. Niitä oli jännityksen lauettua ihana syödä ulkona auringonpaisteessa, kun sulava lumi tuoksui ja vesi tippui räystäistä. Kallioisella, lämpimällä seinustalla oli usein sula kohta, jossa näkyi jo sammalta.

Kerran mummo antoi meille karamelleilla täytetyt pupu-käsinuket. Mieluisampaa virpopalkkaa emme olisi osanneet kuvitellakaan.

Vuosien saatossa puput ovat nuhjaantuneet leikeissä, ja toinen on menettänyt korvansakin.

Mummon antamat puput ovat palvelleet jo kahta nukketeatterisukupolvea. 

Mummo ei yhtään tykännyt siitä, että virpojat pukeutuivat noidiksi ja kiersivät vieraissa taloissa. Karjalassa virvottiin kauniisti pukeutuneena läheisiä ihmisiä: sukulaisia, kummeja, kenties hyviä naapureita. Virpojien käynti oli odotettu tapahtuma palmusunnuntaiaamuna. Sanottiin, että sellaisilta virpojilta, jotka tulevat vasta puolenpäivän jälkeen, noetaan naamat. Oli oltava varhain liikkeellä.

Tuttu virpoja ilahdutti mummoa, vaikka olikin pukeutunut noidaksi. Tyttärentytär virpoo Ruotsissa (1960-luku).

Äiti muistaa, kuinka hän pikkutyttönä Suojärvellä meni samettimekkoon pukeutuneena, valkoinen esiliina yllään ja lakeerikengät jalassaan naapuriin, Hatakkaan, virpomaan. Hatakan täti oli sanonut mummolle hyvissä ajoin ennen palmusunnuntaita: ”Muista sitten laittaa tyttö virpomaan.”  Valtavan lihava, ystävällinen täti puuhaili keittiössä hellan ääressä. Äiti virpoi ensin häntä. ”Setä on tuolla kamarissa vielä nukkumassa, menepäs virpomaan setääkin”, tämä oli kehottanut. Äiti muistaa, että kamarin seinällä raksutti erikoinen kello, jossa roikkui punnukset, ja heiluri liikkui edestakaisin. 

Virvottuaan kumpaakin äiti sai palkaksi suuren, miltei kämmenen kokoisen kahdenkymmenen pennin kolikon. Hän muistaa vieläkin kuin eilispäivän, kuinka hän puristi kolikkoa kädessään juostessaan lakeerikengillään hangenkuoria pitkin kotiin.

Itsessäni palmusunnuntai virittää yhä nykyäänkin iloisen, odottavan ja hivenen jännittyneen olon. 

Veljentytöt ovat naapurista kipaisseet yläkerran mummoa virpomaan. 

Sisko kuvasi puput. Muut kuvat löytyivät äidin albumeista.

Niekkä

Isä oli syntynyt Kymenlaaksossa, mutta hän muutti jo pienenä mummon ja papan mukana Keski-Suomeen. Pappa oli päässyt sahalle töihin, ja nuori perhe alkoi rakentaa elämäänsä sahan ympärille syntyneellä kylällä. Isä sai kaksi siskoa.

Ensin perhe asui sahan työntekijöitten asunnossa, paritalon toisessa päädyssä. Sitten rakennettiin oma mökki vähän syrjempään. Isä oli silloin jo urheilullinen nuorimies ja vastasi täysin yhtä miestä rakennustöissä. Hehtaarin tontille raivattiin peltoa. Otettiin lehmä, kanoja, kissa.

Niin sai mummolamme alkunsa. Kutsuimme sitä myöhemmin Niekäksi.

Kotoamme oli Niekälle runsaan puolen tunnin ajomatka, sitten kun meillä oli jo auto. Aluksi äiti ja isä kulkivat sinne kasvavan lapsikatraansa kanssa junalla. Mummolassa käytiin liki joka viikonloppu. Pieninä veljet joutuivat olemaan siellä hoidossakin, kun äiti ja isä olivat töissä. Siitä pojat eivät tykänneet ollenkaan, ja tekivät kaikenlaista jäynää: tyhjensivät vessapaperilaatikon –  pyyhkimiseen käytettiin sanomalehteä – ulkohuussin alle. Kun mummo torui heitä, he työnsivät perään koko laatikon. He sotkivat tervalla aitassa olleet vaatteet.

Yleensä kävimme mummolassa vain päiväseltään. Isä urakoi kerralla kaikki viikon varrella kertyneet työt, äiti seurusteli mummon ja papan kanssa. Mummo oli nuuka, ja keitti älyttömän laihaa kahvia. Hän laittoi usein kahvipannuun vain uudet vedet vanhojen porojen päälle, ties kuinka monta kertaa. Ruuat olivat usein homeessa, mutta se ei mummoa haitannut. Kiisseleiden, mehujen ja hillojen päältä vain kuorittiin homekerros pois. Mummon tekemästä rieskasta rapsittiin homepilkut, ja viipaleet ”nuorrutettiin” hellan päällä.

Mummo leipoi rieskan leivinuunissa, ja tuoreeltaan se oli kyllä taivaallisen hyvää. Mummola-aikojen kulinaariset nautinnot olivat vähäisiä mutta mieleenpainuvia. Läskikastike, jota mummo käristi rautapannulla, oli maukasta, ja omasta maasta nostetut uudet perunat vailla vertaa. Navetan aurinkoiselle seinustalle asetettujen ikkunalasien alla kypsyivät makeat tomaatit.

Kevään tullen mummo päästi kanat vapaiksi pihamaalle. Kun ne alkoivat löytää vihreää syötävää, niitten munien keltuaiset muuttuivat pian oranssinkeltaisiksi. Niin hyviä kananmunia en ole saanut missään, vaikka olen aina suosinut luomumunia ja lähiruokaa. Äiti muistaa, että lähtiessään aamuisin sahalle töihin pappa keitti aina pienessä peltimukissa evääksi kaksi munaa.

Asuintilat mummolassa olivat ahtaat: kyökki, kammari, porstua ja porstuanperäkammari, joka talvisaikaan pidettiin kylmillään. Kyökki, jossa pappa nukkuikin, lämpeni isolla leivinuunilla, mummon kammari pönttöuunilla.

Mummolan vintillä oli omanlaisensa tuoksu: se syntyi pölystä, auringon lämmittämästä katosta ja seinälaudoista, vanhoista tavaroista, villahuovista, haikeudesta. Ikkunoilla oli aina kuolleita kärpäsiä ja verhojen läpi siivilöityi auringonvalo. Vintin natisevilla hetekoilla nukuttiin joskus kesäisin.

Me lapset vietimme yleensä aikamme ulkosalla ruoka-aikoja lukuun ottamatta. Minä tykkäsin syöttää kanoille ”munitusrakehii”, niin kuin mummo kananrehua kutsui. Kanat seurasivat minua pihalla, kun ripottelin niille kämmeneltäni rakeita. Kun aloimme istuttaa tai nostaa perunaa, kanat juoksivat polkua pitkin peräkanaa – tosiaan, kirjaimellisesti peräkanaa – paikalle, koska käännetystä maasta alkoi nousta niitten suurta herkkua, kastematoja. 

Harvat retket, joita teimme läheiselle järvelle, olivat uskomattoman ihania ja jännittäviä. Rantaan piti mennä aitauksen läpi, jossa laidunsi sonneja; muistelen matkanneeni isän sylissä. Järven lahti oli matala, ja siellä oli suuria kiviä, joille saattoi uida tai kahlata.

Mummolan pihamaan kasveista parhaiten ovat jääneet mieleen komea särkynytsydän ja tulipunaiset idänunikot. Eksoottinen oli myös luumupuu kaikessa kituliaisuudessaankin. Mummo kypsytteli sen pieniä hedelmiä kyökin ruokakomerossa.

Mummo oli kissaihmisiä. Talon sivuitse kulkeva maantie koitui monen kissan kohtaloksi, mutta mummo otti aina uuden. Niillä ei tainnut olla erityisiä nimiä. Iltaisin mummo huuteli rappusilla: kis-kis-kis, ja pian kissa kipitti pihan poikki salaisilta retkiltään. Lapsuudesta erittäin tuttu muistikuva on se, että mummo istuu tuolilla hellan ja leivinuunin kulmauksessa kissa helmassaan, kädet kissan ympärillä. Mustavalkoinen, kulahtanut ja monissa taistoissa kärsinyt kolli oli hänen kissoistaan viimeisimpiä. Kerran eläinlääkäriä leikkiessäni aloin kuunnella sen sydänääniä litteällä pyyhekumilla. Muistan vieläkin syvän loukkaantumisentunteen, mikä syntyi kissan yhtäkkiä sähähtäessä ja raapaistessa kättäni, vaikka olin vain tarkoittanut hyvää.

Mummolan navettarakennus vintteineen, sokkeloineen ja salaperäisine kulkureitteineen oli jännittävä. Parasta oli tietenkin hyppiä avonaiselta vintiltä heinäkasaan. Kun omia lapsia saatuani katselin vanhoja kiipeily- ja hyppimispaikkojamme, ajattelin, etten ikimaailmassa päästäisi lapsiani tuonne. 

Mummoa ja pappaa ei enää ole, eikä isääkään, mutta onneksi meillä on edelleen mummola ja voimme käydä siellä! Nyt taloa emännöi veljentyttö. Kissa kehrää kotoisasti leivinuunin päällä, niin kuin silloin ennen. 

Gobeliiniteoria

Isänisä on kuvassa keskellä, ilmeisesti veljiensä kanssa.

Luin Kodin Pellervosta (11/2012) juttua naisesta, joka oli kehittänyt Elämänkaari-kirjoitusmallin. Hän on ohjannut elämänkaarikirjoittamisen kursseja jo pitkään. Niistä todetaan lehdessä näin: ”Kursseilla kartoitetaan ja prosessoidaan omaa elämää ja sen käännekohtia, joihin saadaan uudenlaista ulottuvuutta vanhempien ja molempien isovanhempien tarinoista. Kaikki ei olekaan ihan sitä, miltä näyttää ja sekin, miltä jokin näyttää, riippuu siitä, kuka katsoo ja milloin.”

Olen tietämättäni harjoittanut elämänkaarikirjoitusta joulukuun alkupäivistä saakka – niin kauan kuin olen tätä blogia pitänyt. Olen kulkenut vanhempieni, isovanhempieni ja jopa heidän vanhempiensa jäljillä, palannut taas nykyhetkeen, lähtenyt uudelleen matkaan. Yhden tarinan löytyminen on vienyt toiseen, yhden muiston nouseminen virittänyt seuraavan, oivallus johtanut uuteen.

Isänisä istuu keskellä. Muiden kuvan miesten henkilöys ei ole tiedossa. 

Olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja äitini, sisarusteni ja sisarusten lasten kanssa: kaikki muistavat vähän eri asioita, ja samoista asioista on syntynyt monenlaisia muistijälkiä. Jokaisen tarina on erilainen, mutta kaikki tarinat ovat kokijoilleen yhtä tosia. Muistojen moninaisuudesta huolimatta menneestä saa  yhdessä rakennettua ehyempää kuvaa kuin yksin. ”Yhdessä jakaminen, puhuminen ja kirjoittaminen antaa asioille oikeammat mittasuhteet, vaikka niiden vaikutus ei katoa”, Pellervon jutussakin todetaan. Nykypäivä ja mennyt muodostavat jatkuvaa, kiehtovaa kudelmaa. 

Isä serkkunsa kanssa vuonna 1939.

Muistin yhtäkkiä "gobeliiniteorian", joka esitettiin jossakin aikoinaan etnologiaan tenttimässäni kirjassa. En saa palautettua mieleeni, mihin se liittyi, mutta ajatus oli tämä: kun gobeliinin kuvaa tarkastelee, se näyttää yhdenlaiselta. Mutta kun kurkistaa kuvakudoksen taakse, kuva muuttuu toiseksi. Se näyttäytyy peilikuvana, värit vastakkaisina, toisenlaisina kuin juuri äsken. 

Sellaista on elämäkin.

Kuvia isän lapsuudesta.

Soppisella

Meillä oli käytössämme isän työpaikan kautta kesämökki, jonne oli kotoa vain viitisen kilometriä matkaa. Toisinaan sinne jopa käveltiin, ja veljet menivät usein pyörillä. 

Monet lapsuuden ja nuoruuden kesien kohokohdat liittyvät hellepäiviin mökillä, ”Soppisella”, niin kuin me paikkaa kutsuimme. Se oli vaatimaton lautamökki avotakkoineen ja ankeine ylijäämähuonekaluineen, mutta tämän seikan ymmärsin vasta jälkeenpäin. Siellä oli aina mukavaa.

Soppiselle piipahdettiin uimaan miltei päivittäin. Jos siellä oltiin pidempään, mukana oli makkaraa, ja keitettiin kahvit. Muutaman kerran taisimme yöpyäkin siellä, mutta yleensä tulimme kotiin, koska matka oli niin lyhyt.

Keväisin äiti siivosi muitten rouvien kanssa mökin perusteellisesti. Harvoin siellä kuitenkaan meidän lisäksemme varsinaisesti kävi ketään – eräs vanha pariskunta joskus. Muistan, kuinka mies pyöritteli rouvan hiuksiin papiljotteja.

Opin Soppisella uimaan. Uskaltauduin vähin erin hiekkarannasta kauemmas ja kauemmas, ja vihdoin laiturin päähän saakka. Pienenä en pelännyt kylmää vettä: talven taittuessa puljasin rannassa jäästä vapautuneella alueella. Ihmettelen sitä nyt, kun uskaltaudun veteen hätäisesti vain keskikesän kovimmilla helteillä.

Hiekkarannan ja laiturin välissä kellui keltakukkainen ulpukkamatto. Lumpeiksi me kasveja silloin luulimme. Niitten varsista tehtiin taittelemalla pitkiä kaulaketjuja, ja pulleista hedelmistä syntyi porsaita. Kärsät niillä oli jo valmiina, tarvitsi vain työntää vartaloon kiinni tikkujalat.

Ukonilmat Soppisella olivat pelottavia. Kerran pallosalama tuli pistorasiasta sisään ja paukautti oven auki ulos mennessään. Säikähdimme kuollaksemme. Kerran taas sähköt menivät poikki juuri kun äiti oli saanut pullat pellille. Äiti nappasi pullapellin mukaansa ja meni naapurista kysymään, saisiko lainata uunia. Onnistuihan se, eikä jääty lämmintä pullaa paitsi myrskylläkään.

Soppiselle vietiin kaikki kesävieraat. Ravasimme saunan ja laiturin väliä loputtomasti, ja otimme aurinkoa viltin päällä. Joskus taas soudimme veneellä keskelle pientä järveä auringonottoon. Välillä pulahdimme veteen vilvoittelemaan.

Kalastimme mato-ongilla ja virveleillä laiturilta ja veneestä. Elokuussa pyydettiin kepin päähän pistetyn kalan avulla rapuja, jotka piileskelivät laiturin kivien väleissä. Se oli melkein piinallisen jännittävää.

Matot pestiin pitkällä laiturilla juuriharjalla kuuraamalla, mäntysuopa vaahdoten. Silloin hauet vielä mainostivat mäntysuopaa ympäristöystävällisenä tuotteena: Älä vahingoita vesistöjä!

   

Itseäni vanhemmat sisarukseni kävivät Soppisella lopulta myös ilman äitiä ja isää, ja heillä mökkiin liittyy värikkäitä nuoruusmuistoja. Jääköön tämä kuitenkin minun tarinakseni.   

Majakka ja perävaunu

Teimme eilen pilkkiretken veljeni mökille. Viima oli ajoittain pureva, mutta aurinko paistoi koko päivän pilvettömältä taivaalta. Oli tavattoman kaunista.

Jäähän kairattiin reikiä ahkerasti, ja kuusi pilkkijää keskittyi narraamaan ahvenia. 

Koirat kirmasivat vapaina sydämensä kyllyydestä. Ne etenivät jäällä kuin majakka ja perävaunu: Aasa edellä, Vili perässä yrittäen raivokkaasti pysyä vauhdissa mukana.

Kun paistoimme nuotiolla makkaraa, Aasa oli käärittävä peiton sisään. Monta tuntia kestäneen hurjan laukan jälkeen se alkoi palella ja vapista kuin horkassa.

Ilmeisesti ahvenet olivat kätkeytyneet järven salaisiin syvänteisiin, sillä kukaan ei saanut koko päivänä yhtään kalaa. Äiti jaksoi ihmetellä sitä, ettei edes nykäissyt kertaakaan. 

Totesimme, että saalis ei ole pilkkiretkellä tärkeintä. Päivä oli täydellisen onnistunut ilman sitäkin.

Illalla Aasa kävi vain pikaisesti kotinurkalla tarpeillaan ja kieltäytyi ehdottomasti astumasta yhtään ylimääräistä askelta. Tuli siis todistettua, että  myös Aasan liikunnantarpeella on rajansa.

Jää

”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.”

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun Jää-romaanin alku saa odottamaan lukukokemukselta paljon. Se ei pettänyt: kirja on mielestäni vaikuttava ja paikoin hengästyttävän kaunis. Luin sitä pitkin alkuvuotta iltaisin, luku kerrallaan. Viime viikolla yhtenä myöhäisenä iltana luin kirjasta loput, satakunta sivua kerralla. Itku saatteli monen sivun kääntymistä.

Seuraavan yön nukuin katkonaisesti ja levottomasti, niin kuin aina, kun olen juuri ennen nukkumaanmenoa lukenut tai katsonut jotakin, mikä on koskettanut tavallista syvemmin.

Joku kriitikko sanoi, ettei Jään jälkeen tee hetkeen mieli tarttua mihinkään muuhun kirjaan. Siltä minustakin tuntuu. Olen viikon varrella lukenut vain ammattikirjallisuutta.

Sisko on kuvannut.

Kesäpäivä mummolassa

Äidistäni tuli mummi vuonna 1983. Lastenlapsia siunaantui 1980-luvulla seitsemänä peräkkäisenä vuonna kaikkiaan yhdeksän. Sitten oli pitempi väli: seuraavalla vuosikymmenellä heitä tuli vielä kaksi. Viimeisenä, vuonna 1998, syntyi kuopukseni.

Synttäreitä päästiin juhlimaan tämän tästä.

Mummolassa on aikanaan riittänyt vilskettä, varsinkin, kun vanhimman veljeni kolme tytärtä varttui naapurissa. Iso tonttimme oli kaupungin määräyksestä pitänyt puolittaa, ja veli oli rakentanut talonsa toiselle puolikkaalle. Hänen tyttärillään oli lyhyt matka mummolaan.

Kahden talon muodostamalla suurella pihalla oli tilaa leikkiä isolla porukalla vesisotaa, kirkonrottaa, kymmentä tikkua laudalla, tervapataa, nurkkahippaa, polttopalloa... Tytöt hyppivät pihalaatoilla hyppynarulla ja twistillä tai piirsivät hiekkaan kuviot ruutua varten. Yhtenä kesänä tyttöjen suosiossa oli leikki, jossa seikkailivat pienet peikot, trollit. Ensin ne asuivat leikkimökissä. Pian peikkojen reviiri laajeni pihoille ja lähimetsiin, jonne niille kaivettiin pesiä. Sisällä peikot kiipeilivät mummin viherkasveissa.

Pihapiiristä ja lähimetsästä löytyi monta hyvää kiipeilypuuta. Suureen pihakoivuun rakennettu maja laajeni kesä kesän jälkeen. Siskonmies teki lapsille puujalat: niillä kävelyä opeteltiin useana kesänä, vaihtelevalla menestyksellä. Isäni hauskuutti lastenlapsia näyttämällä, että hän osasi paitsi kävellä myös tanssia puujaloilla. Hän kehui, ettei pikkupoikana opittu taito ollut ruostunut vuosien myötä. Liiteristä löytyi rakennustarvikkeita vähän joka lähtöön. Puusta tehdyt pyssyt olivat kovassa käytössä. Pihamökin takana puupinojen välissä oli milloin kauppa, milloin ravintola. Paikka muuntautui tarpeen mukaan: toisinaan siellä leikittiin keskiaikaa ja jopa luolamiestä.

Lämpiminä öinä serkukset saattoivat yöpyä pihamökissä, teltassa tai veljentyttöjen leikkimökissä.

Syksyn tullen suvusta lähti vähintään yksi vesa ensimmäiselle luokalle seitsemänä vuonna peräkkäin. Kun kaksi vanhinta meni yläasteelle, heillä oli serkku jokaisella ala-asteen luokalla, ensimmäisellä luokalla peräti kaksi.

Suvun iltatähdet varttuivat itseään paljon vanhempien sisarusten ja serkkujen kanssa, ja aloittivat koulun vuosia heitä myöhemmin. Nyt äidin lastenlapsista käy peruskoulua enää yksi, ja hänkin loppusuoralla.