Kotona ja rintamalla

Perhe ennen äidin syntymää, 1930-luvun puolivälissä.

Pappa oli hyväntahtoinen ja kiltti mies, jolla oli läikehtivät, harmaat silmät. Silmäkulmassa oli usein pilkettä. Lapsuuden tuttu näky oli se, kun pappa istui tuolin reunalla kumartuneena hellan tai uunin eteen ja puhalteli tupakansavuja hormin vietäväksi. Kesäisin pappa asetti kaljua päälakeaan suojaamaan nurkistaan solmitun kangasnenäliinan. Hän ajeli harmaavalkoisella Solifer-mopolla, joka on yhä tallessa. Vanhin veljeni aikoo ensi kesänä kunnostaa menopelin.

     

Innostuin tutkimaan papan hapertunutta sotilaspassia.

Pappa aloitti asepalveluksen vuonna 1921, ollessaan kahdenkymmenen. Hän käyttäytyi palveluksessa muuten moitteettomasti, mutta sai kaksi vuorokautta kovennettua arestia. Syy: vartiopäällikkönä ollessaan pappa oli pistänyt arestilaisen kanssa tupakaksi.

Saadessaan kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin pappa ei onneksi ollut enää ihan poikanen, vaan miltei neljänkymmenen. Hän oli tuolloin kolmen lapsen isä. Kertausharjoitukset alkoivat lokakuussa 1939 ja päättyivät huhtikuussa 1940. Käytännössä ne tarkoittivat osallistumista talvisotaan. 

Jatkosodassa pappa palveli ammusmiehen erikoiskoulutuksen saaneena tykkimiehenä. Sotilaspassin mukaan hän otti osaa taisteluihin kolmessatoista paikassa, muiden muassa Louhivaarassa, Mieronahossa, Vegaruksessa, Kostamuksessa ja Semsvaaralla. Nämä taistelut käytiin ilmeisesti kesäkuun 1941 ja huhtikuun 1942 välisenä aikana. Sodan loppupuolen tapahtumista sotilaspassi ei jostakin syystä enää kerro.

Sota-aikaan. Pappa on kuvassa keskellä, lakki vinossa.

Äiti muistelee, että pappa sai rintamalla ollessaan rangaistuksen siitä, että oli tarjonnut venäläiselle vangille tupakkaa. Pappa siis toisti armeija-aikana tekemänsä rikkeen tositoimissa. Enempää emme papan sotakokemuksista tiedä, siIlä hän ei itse koskaan kertonut meille sodasta. Meistä oli jännittävää tutkia kranaatinsirpaleita hänen ihonsa alla. 

Siitä, mitä muu perhe teki papan ollessa rintamalla, on puolestaan viljalti tarinoita. Mummo hoiteli elannon, lapset ja kodin käsittämättömällä tarmollaan ja kekseliäisyydellään. Kun ensimmäisen kerran oli lähdettävä evakkoon, hänellä oli huollettavanaan 3-, 6- ja 7-vuotiaat tytöt. Mummo sitoi tytöt kiinni vyötärölleen narulla, jotta nämä eivät eksyisi kaaokseen. Hän mietti tarkkaan, mitä välttämättä tarvittaisiin mukaan ja pakkasi tavarat säkkiin. Säkin kulmiin hän työnsi perunat, sillä pelkästään kulmiin sidotut narut olisivat helposti luiskahtaneet irti. Nyt säkin saattoi laittaa selkään kuin repun konsanaan. Kun pommitukset yllättivät matkan varrella, mummo veti tytöt valkoisen lakanan alle, jotta he eivät erottuneet lumesta.

Suojärvellä elettiin lähellä rintamaa sekä talvisodan alettua että välirauhan jälkeen. Äiti muistaa metsän takaa toisinaan kuuluneen tykkien jylyn. Leikeissään äiti ja siskot keksivät käyttää metsästä löytämiään sotilaskypäriä pottana. Kerran pommituksen yllättäessä tytöt piiloutuivat rautatiesillan alle. Mummo torui jälkeenpäin: ”Sinne ette mäne, sehän on ensimmäinen paikka, mitä ne pommittaa!”  Ikkunasta he saattoivat katsella maisemaa, jonka pommit maalasivat yöllä kirkkaaksi. Toinen äidin siskoista nukkui aina sikeästi. Miksette työ herättänneet, kun mie heräsin vasta viimeseen pommiin!?” hän marisi erään pommituksen jälkeen.

Äidin siskot Suojärvellä. Sikeäuninen sisko on kuvassa vasemmalla.

Sota-aikana kerättiin kumitavaraa. Kerran mummo huomasi suossa kumisaappaan. Hän alkoi nostaa saapasta, mutta sen mukana nousikin jalka. Mummo päästi äkkiä irti ja jätti saappaan niille sijoilleen. Myös kaikkea muuta hyödyllistä kerättiin talteen. Mummo löysi jostakin saippuannäköisen palan, pisti sen tietenkin taskuunsa ja yritti kotona hieroa sitä veden kanssa käsiinsä. Ei se oikein vaahdonnut. Kun pappa tuli lomalle, hän huomasi palasen hellankulmalla. ”Helkkari, trotyylinpala hellalla!”, pappa säikähti ja lennätti ”saippuan” salamannopeasti ulos.

Sodasta voittajina selvinneet. Mummo ja pappa Pohjois-Ruotsissa 1950-luvulla.