Letukka – yhden kesän hurma

Joulun aikaan vanhin veljeni sai ajokortin. Seuraavan kesän koittaessa hän teki yhdessä toisen veljeni kanssa autokaupat. Ne syntyivät hetken mielijohteesta, kun serkku huikkasi poikien kierrellessä autoliikkeessä: ”Hei, tulkaas kattomaan, mikä täällä on!”  Ford Custom 500 vaihtoi omistajaa viidellätuhannella markalla.

Muistan, kuinka veljet pohtivat katsellessaan ikkunasta pihatielle: mahtuukohan se kääntymään pihaan? Autotalliakin he kävivät mittailemassa. Ihmettelimme, mistä oli kysymys. Syy selvisi seuraavana päivänä, kun veljet ajoivat amerikanraudan mäelle. Kyllä se mahtui kääntymään pihatielle ja nousemaan pihaan, mutta autotalliin ajamisesta ei ollut puhettakaan.

Äiti tyrmistyi, ja vaati veljiä purkamaan kaupat välittömästi. Se ei käynyt päinsä: palauttamisessa olisi hävinnyt heti viisisataa markkaa. Sitä paitsi veljet halusivat pitää auton.

Se oli kesä 1976. Juhannusaattona veljet keksivät parin kaverin kanssa lähteä Kuusamoon selvittämään, miksi Danny sinne niin kaipailee: "Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo, metsän näen jämäkän ja vaaran sinertävän..."

Kovin pitkää matkaa seurue ei ehtinyt ajella, kun usko alkoi loppua. Missään ei tuntunut tapahtuvan mitään. Puijon tornista he katselivat maisemaa, jossa ei näkynyt ristinsielua: kaikki olivat vetäyntyneet juhannuksenviettoon jonnekin. Mahtoiko Kuusamossa olla sen kummoisempaa? Leppävirralla pojat sentään kävivät tanssilavalla.

Letukka nieli valtavat määrät bensaa, ja rahat hupenivat nopeasti. Auton pitkä ja leveä keula käännettiin vähin äänin kohti kotikaupunkia.

Syksy tuli nopeasti ja vanhimman veljen oli lähdettävä armeijaan. Auto oli pakko myydä, kun ei ollut paikkaa, missä säilyttää sitä talven yli. Letukasta saatiin pari tuhatta markkaa. Seuraava omistaja laittoi auton mahtavaan kuntoon ja myi sen sittemmin hyvällä voitolla. Sillä ajetaan edelleen.

Letukasta luopuminen on kaduttanut veljiä jälkeenpäin. Sen ikimuistoisen kesän jälkeen amerikanraudat vasta oikein tulivat muotiin ja hinnat pomppasivat pilviin. Ostamista he eivät tunnusta katuneensa. Hurma jäi lyhyeksi, mutta se kannatti, ehdottomasti.

 

Venäläinen ilta

Vietimme viime vuoden lopulla suvun kesken kreikkalaista iltaa. Pöytään katettiin tuolloin tsatsikia, oliiveja, lammaspiirakkaa, viininlehtikääryleitä, mussakaa, suklaatorttua. Ruuat olivat herkullisia ja ilta mukava. Niinpä päätimme jälleen kokoontua saman pöydän ääreen. Tällä kertaa menu oli venäläinen.

Sisarusteni puolisot ovat kaikki loistavia kokkeja, joten ruoka oli taas mainiota. Toisen veljeni vaimo oli laittanut jo aamulla naudanlihaa pataan hautumaan suolakurkkujen, tomaattisoseen ja smetanan kanssa. Kannen alta paljastui herkullinen stroganoff. 

Joku epäili, ettei stroganoff ole venäläinen ruoka, mutta on se. Kuulimme todisteeksi sen syntyyn liittyvän tarinan: 1700-luvulla elänyt kreivi Aleksandr Stroganov oli ollut epäonnisella metsästysmatkalla. Kokin ruokatarvikkeet olivat alkaneet huveta reissussa. Kreivi keksi jatkaa lihapataansa suolakurkuilla, ja näin klassikkoresepti oli syntynyt. Sittemmin kreivi tarjosi ruokaa itselleen Katariina Suurelle.

Laitoimme pöytään suolakurkkuja myös lisukkeeksi, samoin punajuuria  ja hapankaalia. Äidin tekemät karjalanpiirakat istuvat aina kokonaisuuteen, olipa kyse mistä ruuasta tahansa.

Minä tein alkupalaksi tsaarin kurkkukeittoa, jonka ohjeen olen saanut ystävältäni Päiviltä. Päivi tiesi kertoa, että se on vanha Venäjän hovin alkukeitto. 

Jälkiruuaksi herkuttelimme hedelmärahkalla ja mansikoilla täytetyillä tuulihatuilla ja joimme tietenkin kahvia.

Niin kuin venäläiseen iltaan kaiketi kuuluu, kuohuviiniä, vodkaa ja valkoviiniä virtasi ja laulu raikui.

Seuraavaksi päätimme tehdä Lapin ruokia, ja menu alkoi jo hahmottua. Ja sen jälkeen on aasialaisen keittiön vuoro. 

Sisko kuvasi.

Yksin, kummissaan syyskukka kulki,
      puun oksalla istui ääneti
   pisaroin peitetty lintu,
arvokas vieras kaukaa Idästä.
   Ja yöllä liukui uneen,
aivan ikkunani taakse, suuri hirvi,
          kuin suuri suru, viestintuoja,
siitä, että jokin on vain loppunut,
   ja jokin vain nyt alkaa.

(Sirkka Turkka)

Sisko on kuvannut.

Varma kevään merkki: ammetuoli verannalla

Kun kevätaurinko alkoi lämmittää, äiti nosti olohuoneen vanhan pyöreän nojatuolin, ammetuolin, verannalle ja alkoi leikata matonkuteita. Lapsuudessamme se oli aina varma kevään merkki.

Lämpimässä ammetuolissa oli mukava istua. Sakset klipsuivat, vanhat vaatteemme muuttuivat pitkiksi kangassuikaleiksi ja lopulta erivärisiksi matonkudekeriksi. Räystäiltä tippui vesi. Kevätaurinko paahtoi äidin kasvot ruskeiksi. Oli varmaan maaliskuu. 

Kesän kynnyksellä papan tekemät kangaspuut pystytettiin pihamökkiin, loimi luotiin ja laitettiin puihin, ja äiti alkoi paukuttaa räsymattoa. Sitä syntyi metrikaupalla.

Minulle tulee ammetuoleista vieläkin mieleen lapsuuden keväät ja matonkuteet.

Äidin mattotehtaan tuotteita 1970-luvun alussa.

Äiti ja isä olivat ostaneet kaksi ammetuolia ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Häälahjaksi saamillaan rahoilla he ostivat samalla koivupuiset lipastot: isomman liinavaatteille ja pienemmän yöpöydäksi. Nojatuolit olivat tuolloin sinisellä kankaalla päällystetyt.

Tuolit ovat nyt palvelleet runsaat viisikymmentä vuotta, eikä äiti aio hävittää niitä koskaan. Nytkin ne seisovat yläkerrassa hänen pienessä olohuoneessaan. Tuolit on verhoiltu pariin otteeseen, ja äiti suunnittelee jälleen kuosin vaihtamista. Samalla hän aikoo lisätä litistyneisiin istuintyynyihin täytettä, sillä istuimen jouset ovat vuosien saatossa alkaneet painaa takapuolta.

Roki ja Aasa lempipaikoillaan pyöreänmallisissa ammetuoleissa. Siskon Roki-koira oli meillä "päiväsaattohoidossa" elämänsä viimeisinä kuukausina keväällä 2012. Äiti nappasi lekottelijoista kuvan kännykkäkamerallaan.

Kemikaliokaupan nuori myyjätär

Äiti pääsi kuudentoista ikäisenä kemikaliokauppaan ensin asiatytöksi, sitten myyjättäreksi. Kemikalion omistajatar arvosti suuresti sitä, että äiti osasi puhua ruotsia. Silloin, kun hän ei halunnut asiakkaiden tai muiden myyjättärien ymmärtävän, hän saattoikin puhua äidille ruotsia. Äiti oli muutenkin omiaan asiakaspalvelutyöhön, puhelias ja neuvokas.

Kemikaliossa työskenteli myös kokenut ja arvostettu vanhempi myyjätär, neiti Nylund, jolla oli äidin mielestä kerrassaan mahtava pystynutturakampaus. Neiti neuvoi äitiä aina ystävällisesti. 

Kerran kauppaan tuli mieshenkilö, joka halusi ostaa varmuusvälineitä. Äiti ei ollut koskaan kuullut sellaisista puhuttavan, mutta arveli miehen tarkoittavan tietenkin hakaneuloja. Niitä oli myynnissä useampaa kokoa, joten äiti kysyi asiakkaalta, mitä kokoa saisi olla. Mies vastasi punehtuen, että ihan sellaista keskikokoa. Hän poistui kaupasta hakaneulapussi mukanaan.

Neiti Nylund tuli äidin luo ja kysyi: ”Kuule, mitä se asiakas halusi ostaa?”  Äiti selitti. ”Ja sinä myit hänelle hakaneuloja?” neiti toisti. Sitten hän nosti erään laatikon kantta: siellä oli erivärisiä kondomipakkauksia. Äiti muistaa, että punaisessa luki Venus. ”Nämä ovat sellaisia, ettei tule raskaaksi, jos ollaan sillä tavalla”, neiti selitti. ”Nämä ovat niitä varmuusvälineitä.”

Kemikaliokaupan myyjätär peilaa tottuneesti, vaikka ihan kaikki käsitteet  eivät olleet vielä hallussa. 

Huutopussia ja jokeria

Tässä talossa on aina pelattu korttia. Kun olin lapsi, mummo, pappa, äiti ja isä istuivat usein luppohetkinä keittiönpöydän ääressä pelaamassa huutopussia.

Minulla on hyvin varhainen muistikuva: olin unen rajamailla sängyssäni vanhassa makuuhuoneessamme. Keittiön ovi oli raollaan, ja sieltä heijastui valojuova lattiaan. Keittiöstä kuuluivat kotoisat kortinläiskinnän äänet. Väliin pappa kirota täräytti. 

Pelissä ”luvattiin” ja "passattiin". En vieläkään oikein tiedä, mitä ne tarkoittavat, sillä en itse koskaan opetellut kortinpeluuta.

Äiti ja isä pelasivat korttia myös viereisellä mäellä asuvan sukulaispariskunnan, Alvan ja Enskan, kanssa. Kun Alva ja Enska olivat kävelleet meille pelaamaan, oli äidin ja isän mentävä vuorostaan heille. Kesällä kortit jaettiin puutarhapöydällä, ja välillä keitettiin tietenkin kahvit. Alva ja äiti pelasivat aina Enskaa ja isää vastaan. Joskus naiset käyttivät pelissä epärehellisiä konsteja ja antoivat toisilleen merkkejä silmäniskuin. Äiti arvelee, etteivät miehet koskaan saaneet tietää tästä vilunkipelistä, saati että olisivat itse alentuneet moiseen.

Enska merkitsi kauniilla käsialallaan tulokset ruutuvihkoon sarakkeiden ”Tytöt” ja ”Pojat” alle. Yleensä hän kirjoitti myös huomioita pelin kulusta. Enska käytti sanoista vain ensimmäisiä kirjaimia, joten merkinnät olivat varsin mystisiä. Mutta kun koodi Enskan tulkkauksella avautui, viestistä paljastui aina jotain nokkelaa ja hauskaa. Merkintöjä kertyi vuosien saatossa sivukaupalla.

Äidin onneksi sisareni, toinen veljistäni ja osa suvun nuorisosta jatkanut perinnettä. Kun menen yläkertaan äidin luo, siellä saattaa olla korttipeli käynnissä. Joskus nuorisoa on paikalla useampiakin. He pelaavat jokeria. Sen pelin äiti oppi lomaillessaan sisarensa kanssa Israelissa. Peliä on opetettu menestyksekkäästi myös nuorten puolisoille.

Peli on auki jokerissa.

Äiti ja mummo pelasivat muinoin myös halmaa. Se on vanha lautapeli, jota jopa minäkin osaan. Mummo ja äiti istuivat usein kesäisin verannan pöydän ääressä halmaa pelaamassa. Toisinaan pappa tarkkaili peliä mummon selän takana ja osoitteli vapaita reittejä: ”Kato nyt äit, tuosta vaan mänet: hop, hop, hop.”

Kun muutin takaisin tähän taloon, kaivoin halman esiin. Onhan minunkin jotakin pelattava, jo perinteitten vuoksi. 

Sisko kuvasi.

Mankassa pauhasi Uriah Heep

 

Veljet saivat Ruotsin matkalla tädin tekemät upeat nahkatakit.

1970-luvulla oli aina kesä, tai joskus joulu.

Kesäisin saapuivat kiihkeästi odotetut Ruotsin vieraat. He toivat mukanaan kaikkea jännittävää: Jofan t-paitoja, Maraboun suklaata, karkkinarua, käsilaukkuja, koruja ja puheessaan kiehtovan soinnin. Vaikken saanut selvyyttä heidän keskinäisestä jutustelustaan, käsitin, että kaikki, mitä sanottiin ruotsiksi, oli jotenkin kiinnostavaa, pirteää ja positiivista. Meille he puhuivat tietenkin suomea, mikä sekin kuulosti heidän suussaan hauskalta. En ollenkaan ymmärrä vääntöä pakkoruotsista: ruotsihan on ihanaa!

Yhtenä kesänä saimme tuliaisiksi puukengät, hollannikkaat, joihin oli maalattu kukkakuvioita ja meidän nimemme. Ruotsin vieraat majoittautuivat aina pihamökkiin. Heidän vierailunsa ajaksi se muuttui kiehtovaksi keitaaksi.

Serkkutyttö surautti Ruotsista meille poikaystävänsä Mustangilla. Äidillä taitaa olla peruukkikausi meneillään.

Eräänä jouluna veljet saivat lahjaksi yhteisen kasettimankan. Siitä alkoi talossa ihan uusi aika. Mankassa pauhasivat Black Sabbath, Uriah Heep, Gary Glitter, Hurriganes. Viktor Galborrek oli veljien mielestä kauhean hyvä, mutta Ruotsin serkku nauroi: miten te viitsitte tällaista idioottia kuunnella!? Rauli Badding Somerjoen ja Kasevan kappaleet olivat minusta jotenkin värisyttäviä.

Kun kysyin sisaruksiltani, mitä heille tulee ensimmäisenä mieleen 1970-luvusta, vastauksia ei tarvinnut kauan odottaa.

Vanhin veli: pitkät tukat, nahkarotsit, leveät lahkeet, amerikanraudat, ekat kännit, ekat tyttökaverit, kasettimankat, kotibileet, tanssipaikat, bodaus, hihattomat paidat, joissa pullisteltiin henkeä pidätellen, soijasta ja maidosta itse tehty proteiinijuoma, ekat työpaikat.

Toinen veli: armeija, tanssipaikat, opeteltiin viinanjuontia vaihtelevalla menestyksellä (serkun koulun vahtimestari haki rommiviinaa, joka oli tosi pahaa, eikä sitä ymmärretty sotkea mihinkään limsaan – ehkä onni, hän totesi), twisterin (voimailujousi) vääntäminen, isän huutokaupasta ostama ensimmäinen mopo.

Sisko: Ruotsin vieraat ja heiltä saadut vaatteet, äidin tekemät neuleet, pihamökin kesähuone, poikien eka mankka, jappis (pihamökin ympärillä sekä meidän ja naapuritalon välissä olleella mutakasalla kulkenut polku, jota ajettiin pyörillä).

1970-luvun alussa veljellä oli vielä lyhyet hiukset ja kaulassa mummon tekemä nahkakoru. Hän oli ostanut kuvassa olevan ensimmäisen oman moponsa 30 markalla. 

Minä muistan, että veljet antoivat hiustensa kasvaa ja vetivät jalkaansa leveälahkeiset housut. He käyttivät ruskeita, vakosamettisia Retu-kenkiä tai varvassandaaleita, tanssipaikoille lähtiessään paksupohjaisia, korkeakantaisia kenkiä. Yksissä oli kellertävä ruutukuvio ja muovimainen pinta.

Äidillä oli korkea kampaus tai peruukki ja suuret muoviset päivänkakkarakorvakorut. Hänen koruvalikoimastaan löytyi monenlaisia korvanlehtiin napsautettavia muovikukkia ja -pallukoita. Minä ja siskoni saimme froteiset shortsiasut: omani oli sininen, siskon punainen. Meillä oli myös froteiset bikinit. Sisko muistaa, että talossa vieraili kiertävä pölynimurikauppias. Pallo-Hoover sai väistyä modernin pitkulaisen Electroluxin tieltä.

Heitimme tikkaa, pojat pelasivat koronaa ja pingistä. Kesällä söimme usein pihalla muovisen, keltaisen aurinkovarjon alla. Joskus grillattiin – kaiketi makkaraa – jalallisessa pyöreässä hiiligrillissä.

Mummon ja papan kanssa kesäisellä aterialla.

Yhtenä kesänä äiti ja isä tekivät veljieni kanssa matkan Ruotsin sukulaisten luo. Muutaman vuoden kuluttua oli siskon ja minun vuoro. Emme olisi mahtuneet kuplavolkkariin yhdellä kertaa, vaikka lyhyemmät mummolamatkat taittuivatkin niin, että yksi meistä istui tavaroille tarkoitetussa takalokerossa. 

”Paskahäntiä mie ossaan kyllä lypsää”

Mummo oli monin tavoin poikkeuksellisen lahjakas. Hän koki oman aikansa lahjakkaan lapsen tragedian: perheellä ei ollut mitään mahdollisuuksia kouluttaa tytärtään. Kun mummo kävi kansakoulua 1910-luvulla, tuli opettaja varta vasten kotiin tapaamaan hänen vanhempiaan. ”Kyllä teidän pitää laittaa tuo tyttö oppikouluun, kun se on niin etevä”, oli opettaja kehottanut. Perhe olisi kyennyt lähettämään tyttären vain karjatalouskouluun, sillä oppikoulussa opiskelu oli kallista. "Näitä paskahäntiä mie ossaan kyllä lypsää kouluja käymättäkin!”  tuumasi mummo siihen.

Niinpä hän teki koko elämänsä ajan mitä moninaisimpia töitä ilman koulutusta. Hän aloitti pitkän työuransa naapurin lasta hoitamalla. Lapsenpiika oli tuolloin vain itsekin vielä kovin pieni. Hän joutui nukuttamaan hoidettavansa sylissään lattialla istuen ja vierittämään siitä varoen matolle, koska ei olisi jaksanut nostaa tätä sänkyyn. Seuraavaksi hän oli paimenena, sitten piikana monissa taloissa. Naimisiin mentyään mummo pesi kylän rouville pyykkiä, tärkkäsi, ompeli, virkkasi. Poljettava ompelukone ruksutti iltamyöhään.

Mummo, pappa ja äiti joskus 1950-luvulla. Mummo katsoo tomerana tulevaan, niin kuin aina.

Mummo työskenteli myös muun muassa sahalla, tehtaassa ja koulun keittiössä sekä piti kioskia. Äiti oli jo meneväinen nuori tyttö silloin 1950-luvun alussa, kun mummolla oli kioski. Äiti oli luvannut tulla kioskiin tuuramaan mummoa, että tämä pääsisi kirkkoon keskimmäisen tyttärensä kuulutuksia kuuntelemaan. ”Muuten tulee kuuroja lapsia”, taikauskoon taipuvainen mummo painotti. Äiti unohti koko asian ja jäi ystävättärensä luokse yöksi. Kotiin tultuaan hän sai huutia, kun mummo ei ollut voinut jättää kioskia kirkonmenojen ajaksi. Ihan hyväkuuloisia kaikista kolmesta keskimmäisen tyttären lapsesta kuitenkin tuli.

Se, että mummo pärjäsi lehmien kanssa ilman karjatalouskouluakin, piti kyllä paikkansa. Perheen ollessa evakossa Laukaassa talon emäntä tiuski: "On se ihme, kun tuon siirtolaisen lehmä on aina lypsyaikaan portilla huutamassa, ja minä saan hakea omiani pitkin saloja!" Perjakka odotti mummoa portilla ja seurasi häntä navettaan ilman liekaa.  

Mummon salainen ase oli tämä: kun menee ostamaan lehmää, on laitettava leipäpala kainaloon ja annettava se lehmälle heti. Tämän jälkeen lehmä ymmärtää kuuliaisesti seurata sitä, jonka kainalossa hautuneen leipäpalan on saanut syödäkseen.

Ei lisättävää?

Olen kirjoitustöissäni aina tykännyt kuvatekstien laatimisesta. Niihin saa hyvin ladattua sellaista informaatiota, mikä ei mahdu muualle tekstiin.

Olen näköjään osannut taidon jo varhain. Mitäpä tähän olisi lisättävää? Kaikki olennainen lienee sanottu. 

(Toisaalta: kun tarkastelen kuvaa nyt vuosikymmenten jälkeen, kiinnittyy huomioni mökin nurkalla valtoimenaan kukkivaan violettiin syreeniin. Tosiaan, nykyisen valkoisen lisäksi siinä oli aikanaan myös violettikukkainen pensas! Se olisi kyllä huomionarvoinen seikka tänä päivänä.)

Kotona ja rintamalla

Perhe ennen äidin syntymää, 1930-luvun puolivälissä.

Pappa oli hyväntahtoinen ja kiltti mies, jolla oli läikehtivät, harmaat silmät. Silmäkulmassa oli usein pilkettä. Lapsuuden tuttu näky oli se, kun pappa istui tuolin reunalla kumartuneena hellan tai uunin eteen ja puhalteli tupakansavuja hormin vietäväksi. Kesäisin pappa asetti kaljua päälakeaan suojaamaan nurkistaan solmitun kangasnenäliinan. Hän ajeli harmaavalkoisella Solifer-mopolla, joka on yhä tallessa. Vanhin veljeni aikoo ensi kesänä kunnostaa menopelin.

     

Innostuin tutkimaan papan hapertunutta sotilaspassia.

Pappa aloitti asepalveluksen vuonna 1921, ollessaan kahdenkymmenen. Hän käyttäytyi palveluksessa muuten moitteettomasti, mutta sai kaksi vuorokautta kovennettua arestia. Syy: vartiopäällikkönä ollessaan pappa oli pistänyt arestilaisen kanssa tupakaksi.

Saadessaan kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin pappa ei onneksi ollut enää ihan poikanen, vaan miltei neljänkymmenen. Hän oli tuolloin kolmen lapsen isä. Kertausharjoitukset alkoivat lokakuussa 1939 ja päättyivät huhtikuussa 1940. Käytännössä ne tarkoittivat osallistumista talvisotaan. 

Jatkosodassa pappa palveli ammusmiehen erikoiskoulutuksen saaneena tykkimiehenä. Sotilaspassin mukaan hän otti osaa taisteluihin kolmessatoista paikassa, muiden muassa Louhivaarassa, Mieronahossa, Vegaruksessa, Kostamuksessa ja Semsvaaralla. Nämä taistelut käytiin ilmeisesti kesäkuun 1941 ja huhtikuun 1942 välisenä aikana. Sodan loppupuolen tapahtumista sotilaspassi ei jostakin syystä enää kerro.

Sota-aikaan. Pappa on kuvassa keskellä, lakki vinossa.

Äiti muistelee, että pappa sai rintamalla ollessaan rangaistuksen siitä, että oli tarjonnut venäläiselle vangille tupakkaa. Pappa siis toisti armeija-aikana tekemänsä rikkeen tositoimissa. Enempää emme papan sotakokemuksista tiedä, siIlä hän ei itse koskaan kertonut meille sodasta. Meistä oli jännittävää tutkia kranaatinsirpaleita hänen ihonsa alla. 

Siitä, mitä muu perhe teki papan ollessa rintamalla, on puolestaan viljalti tarinoita. Mummo hoiteli elannon, lapset ja kodin käsittämättömällä tarmollaan ja kekseliäisyydellään. Kun ensimmäisen kerran oli lähdettävä evakkoon, hänellä oli huollettavanaan 3-, 6- ja 7-vuotiaat tytöt. Mummo sitoi tytöt kiinni vyötärölleen narulla, jotta nämä eivät eksyisi kaaokseen. Hän mietti tarkkaan, mitä välttämättä tarvittaisiin mukaan ja pakkasi tavarat säkkiin. Säkin kulmiin hän työnsi perunat, sillä pelkästään kulmiin sidotut narut olisivat helposti luiskahtaneet irti. Nyt säkin saattoi laittaa selkään kuin repun konsanaan. Kun pommitukset yllättivät matkan varrella, mummo veti tytöt valkoisen lakanan alle, jotta he eivät erottuneet lumesta.

Suojärvellä elettiin lähellä rintamaa sekä talvisodan alettua että välirauhan jälkeen. Äiti muistaa metsän takaa toisinaan kuuluneen tykkien jylyn. Leikeissään äiti ja siskot keksivät käyttää metsästä löytämiään sotilaskypäriä pottana. Kerran pommituksen yllättäessä tytöt piiloutuivat rautatiesillan alle. Mummo torui jälkeenpäin: ”Sinne ette mäne, sehän on ensimmäinen paikka, mitä ne pommittaa!”  Ikkunasta he saattoivat katsella maisemaa, jonka pommit maalasivat yöllä kirkkaaksi. Toinen äidin siskoista nukkui aina sikeästi. Miksette työ herättänneet, kun mie heräsin vasta viimeseen pommiin!?” hän marisi erään pommituksen jälkeen.

Äidin siskot Suojärvellä. Sikeäuninen sisko on kuvassa vasemmalla.

Sota-aikana kerättiin kumitavaraa. Kerran mummo huomasi suossa kumisaappaan. Hän alkoi nostaa saapasta, mutta sen mukana nousikin jalka. Mummo päästi äkkiä irti ja jätti saappaan niille sijoilleen. Myös kaikkea muuta hyödyllistä kerättiin talteen. Mummo löysi jostakin saippuannäköisen palan, pisti sen tietenkin taskuunsa ja yritti kotona hieroa sitä veden kanssa käsiinsä. Ei se oikein vaahdonnut. Kun pappa tuli lomalle, hän huomasi palasen hellankulmalla. ”Helkkari, trotyylinpala hellalla!”, pappa säikähti ja lennätti ”saippuan” salamannopeasti ulos.

Sodasta voittajina selvinneet. Mummo ja pappa Pohjois-Ruotsissa 1950-luvulla.