Mehitähdet timantteina

On tavattoman kaunista. Kuura on peittänyt kasvit ohuella pitsillä. Mehitähdet näyttävät timanteilta, varsinkin silloin kun valo osuu niihin. Pieni pakkanen houkuttelee ulkoilemaan. Tänään olin jo ennen kahdeksaa Aasan kanssa suuntaamassa latupohjalle, kun huomasin sen ontuvan jalkaa. Jouduimme kääntymään takaisin.

Viikonloppuna olimme käymässä ystävien luona Myllymäellä. Teimme siellä koirien kanssa pitkälti toista tuntia kestäneen metsäretken. Metsässä oli aivan ihanaa ja niin helppo kävellä, kun lumeton maa oli jäässä. Pihaan palatessamme oli jo ihan pimeää.

Retki havahdutti minut siihen, kuinka vähän minun nykyään tulee liikuttua luonnossa. Sellainen hyvä teko itselle olisi paikallaan, että liikkuisi joka päivä metsässä edes pikkuisen. Näistä ajatuksista juontui tämän aamun reippauskohtauskin. Toivottavasti Aasan jalka paranee pian, että ehdimme hyödyntää latupohjaa ennen lumien tuloa. Tunti metsässä aamutuimaan palkitsee hyvänä olona pitkin päivää, se on toki muistissa.

Sisko hoiti kotosalla kanapiian velvollisuudet reissumme aikana. Hyvin oli sujunut. Eilisaamuna varhain sain kuvaviestin, josta päättelin, että hän oli tunnollisesti käynyt sytyttämässä tytöille valon seitsemältä, niin kuin olin kehottanut.

Ehkä olisi kuitenkin pitänyt asentaa kanalaan ajastimella toimiva valokytkin? Meille aamuvirkuille varhaiset aamut eivät tuota ongelmia, mutta vierailevat kanojen hoitajat saattavat kyllä manata asiaa.

Aasa otti maalaiselämästä taas kaiken ilon irti. Se kiiti metsässä kuin nuoruutensa voimissa; kymmenen ikävuotta eivät siinä menossa tuntuneet. Koira varmaan painatteli salolla kilometrikaupalla, niin pitkiksi toviksi se katosi näkyvistämme. Ei ihme, että tassua nyt vähän aristaa.

Kun tulimme eilen kotiin, veljeni piipahti käymään kolme lapsukaista mukanaan. Pohjattoman lapsirakas Aasa ei nyt jaksanut heistä juuri piitata, vaan makasi tuolissaan umpiunessa. Jossakin vaiheessa huomasimme, että koko koira oli pehmolelujen peitossa. Se havahtui unestaan vasta, kun aloimme ottaa valokuvaa.

Tämä syksy on taas ollut ihmeellistäkin ihmeellisempi. Kuukausi sitten sukuumme syntyi ihastuttava pieni poika. Äidilleni hän on kahdeksas lapsenlapsenlapsi. - Ajatella, äiti päivittelee. - Ja minä se vain vielä elän.

Tanssien talvi tulee

Talven lähestymistä ei tänä vuonna huomaa niinkään luonnosta kuin omasta käyttäytymisestä. Puista ovat lehdet toki putoilleet, mutta edelleen on leutoa. Kanat ulkoilevat yhä päivittäin hämärän tuloon saakka. Monet kasvitkin kukkivat vielä pihalla.

Mutta itse sitä huomaamatta alkaa elellä pimeän ja kylmän vuodenajan mukaan, ihan kuin sisäinen kello virittyisi talviaikaan. Tahti käy verkkaisemmaksi ja aamuisin nukuttaisi pidempään. Virta ei tahdo riittää samalla tavalla aamusta iltaan kuin valoisaan kesäaikaan. Yöpöydälle kasautunut kirjapino hupenee yhtäkkiä vauhdilla, mutta siihen ilmestyy jatkuvasti myös uutta luettavaa. Katson jopa televisiota, mitä kesäisin en tee lainkaan. Erityisen koukuttavalta tuntuu seurata ruotsalaista Aika on meidän -sarjaa.

Ruuatkin ovat muuttuneet raskaammiksi, eivätkä salaatit enää riitä mihinkään. Tässä yhtenä iltana teimme Leenan kanssa hatsapuria. Georgialaisessa perinneherkussa ei rasvaa säästellä. Juustolla täytetty, jauhoista, kermaviilistä ja kananmunista tehty leipä paistettiin pannulla voissa rapeaksi. Ai että tuli hyvää! Maistui tähän vuodenaikaan juuri passelilta, punaviinin kanssa tietenkin.

Olemme kyllä ahkeroineetkin, etenkin Markku. Autotallin edessä on vihdoin tasaista pysäköintitilaa monelle autolle. Hommaa hidastanut, maan alta paljastunut valtava vanha kaivonrengas painoi niin monta sataa kiloa, että siihen kyllä tarvittiin kaivurin kauhaa. Maan uumenissa lymyillyt hurja betonipömpeli töröttää nyt kasvimaamme laidassa tuomen alla. Mutta sinnehän se keväällä peittyy, tuomen kukkiin.

Muuten koko valtava urakka hoitui käsipelillä. Viimesilaukseksi Markku teki upean kivipengermän hiekkatasannetta ja ylempänä olevaa nurmikko- ja istutusaluetta erottamaan.  Materiaali siihen löytyi sekin maan sisästä. Tätä ihmettä ei tarvinnutkaan odottaa ensi kevääseen, niin kuin ensin ajattelimme!

 

Talvikanalakin on valmis, eilen asennettuja valoja myöten. Illalla ulkotarhasta sisälle vetäydyttyään kanat pällistelivät valaistua tilaa ihmeissään, ja otti aikansa ennen kuin ne osasivat asettua orsille. Sammutin valon vasta iltakahdeksan aikaan. Aamuisin se on sytytettävä seitsemältä, näin olen suunnitellut. Munimiseen tarvitaan lisävaloa. Yksi nuorikoista - vieläpä juuri se, jota pitkään epäilimme kukoksi - on jo useita viikkoja muninut pikkuriikkisiä munia. Lisävalon myötä muutkin saattavat innostua asiaan.

Pienestä kanalastamme tuli oikein mukava. Yhtä vanhaa kanaa lukuun ottamatta kaikki oppivat nopeasti kulkemaan lattialuukun kautta ulos. Sisään sekin osaa tulla omatoimisesti. Homma toimii.

Olemme laitelleet pihaa talviteloille vähin erin. Kun veimme paviljongin kalusteet talvisäilöön, kanat päättivät pistää tanssiksi. Ilmankos: lattia on muodoltaankin kuin pieni tanssilava.

Syksy tuoksuu jo

Talkoomiehiä penkereen kimpussa.

Varhain sunnuntaiaamuna kuulin taivaalta vavahduttavaa huutelua ja käännyin katsomaan: kyllä, kurkiaura siellä matkasi kohti etelää. Tuli haikea olo. Tämäkin kesä kääntyy syksyksi, niin loputtomalta kuin se onkin tuntunut.

Onneksi on vielä leutoa, eivätkä pakkaset ole hätyytelleet yölläkään. Kanojen talviasunto on vielä keskeneräinen. Markku on nakuttanut ja sahannut kyllä viime päivät uutterasti. Kaksi pientä, epäkäytännöllistä aittaa on nyt yhdistetty yhdeksi tilaksi, josta tulee varsin mukavan kokoinen kanala. Seinät on jo eristetty, ja uusi ikkuna asennettu valoa tuomaan. Lattiassa on luukku, josta "tytöt" sitten kätevästi pääsevät ulkoilemaan tarhaansa. Pienet tikapuut sinne toki tarvitaan.

Paljon on siis saatu aikaan, mutta paljon on vielä tekemättäkin: vanerit seiniin, sähköt, koko sisustus!

Vanhat rouvat ovat ottaneet uudet istutusalueeni jo omakseen, sillä matoja löytyy sieltä, missä käytetään lapiota.

Pikkukanat uskaltautuivat ensimmäistä kertaa seikkailemaan tarhan ulkopuolelle.

Kanalan rakennuspuuhat siirtyivät syysmyöhälle, koska ensin piti saada alta pois varsinainen suururakka. Tien puolelta purettiin valtava penkka, jotta autotallin eteen saadaan pysäköintitilaa autoille. Ensin arvelimme, että hommaan tarvitaan välttämättä kaivinkone. Mitä vielä. Siihen riittikin Koskelan Jussin asenne. Markku on lapioinut monimetrisen penkan pois kottikärryllinen kerrallaan. Välillä siskoni on ollut auttamassa, välillä veljeni, toisinaan muutakin sukua.

Tästä se homma käynnistyy.

Isommat kivenjärkäleet Markku kampesi rautakangella pihatien toiselle puolen, missä ne nyt näyttävät oikein kivoilta. Pari suurinta lohkaretta jäi odottamaan talvea ja halkaisua jäätymistä hyväksi käyttäen. Kaivauksesta löytyi myös yllättävä ongelma: vanha likakaivo, jonka olemassa oloa kukaan ei muistanut, eikä isä ollut kertomassa.

Valmista tulee siis vasta ensi kesänä, mutta muutamalle autolle paikalla on tilaa jo nyt. Ja se on ihanaa. Enää minun ei tarvitse sietää liutaa autoja ovellani peittämässä näkymää puutarhaan. Piirsin sitä paitsi kepillä keskelle hiekkapihaa suuren ympyrän. Siihen istutetaan ensi keväänä kirsikkapuu. Miten kaunis päätepiste siitä tuleekaan rallille, jonka pihaan talon molemmilta puolilta johtavat tiet ovat vuosien ajan mahdollistaneet.

Äidin  ei enää tarvitse kitkeä yksin. Seuraa on aina tarjolla.

Pihallamme on tapahtunut muitakin mullistuksia. Tien ja talon välissä, pohjoisen puolella, on aina ollut pelkkää tylsää nurmikkoa. On kai ajateltu paikan olevan niin varjoisa, ettei siellä mikään kasva. Talvella sinne kaiken lisäksi kolataan vuorellinen lunta, joka sulaa aikaisintaan joskus toukokuulla.

Nyt tuolla tontin pohjoisreunalla kuitenkin kasvaa vaikka mitä! Hyödynsin penkasta irtoavaa maata ja tein uusia istutusalueita. Olen saanut sinne valtavasti kasveja Mallulta, jolla on uskomattoman kaunis puutarha tässä lähellämme. Hänen pihaltaan voi aina ammentaa kasvien lisäksi ideoita ja inspiraatiota. Jotkut vain osaavat tämän homman.

Puutarhamme jatkuu siis nyt talon toisellekin puolelle, ja alueesta näyttäisi tulevan vieläpä oikein viehättävä. Hämmentävää. En varmaan koko elämäni aikana yhteensä ole käynyt tuolla alueella niin montaa kertaa kuin nyt viime viikkoina. Niin no, kyllähän siitä lapsena joskus pinkaistiin läpi, kun leikittiin nurkkahippaa tai kymmentä tikkua laudalla.

Onnelliset puutarhurit.

Sain upeita taidekiviä puutarhaani. Näitä olen tilannut lisää.

 

Kaikessa haikeudessaan syksy on ihanaa aikaa. Yhtäkkiä on pilkkopimeää, kun menen illalla sulkemaan kanatarhan oven. Kanat vetäytyvät orrelle varhain ja laskeutuvat sieltä aamulla paljon myöhemmin kuin keskikesän valoisina öinä. Pihlajat ovat muuttuneet käsittämättömän punaisiksi - se pienikin, jonka siirsimme autotallin penkalta uudelle istutusalueelle. Se loistaa nyt keittiön ikkunaan.

Kiipeilen iltaisin tikapuilla keräämässä käsikopelolla luumuja, sillä aina ehtii hämärtää ennen kuin muistan, että ne ovat keräämättä. Isän istuttaman puun oksat notkuvat hedelmiä, jotka tänä syksynä ovat makeampia kuin koskaan ennen.

Käristyskupolin alla

Kesä on mennyt hujauksessa, niin kuin kesillä nykyään on tapana. Voi lapsuutta, jolloin suvivirren kajahtamisesta oli syksyiseen koulujen alkamiseen aikaa loputtomasti!

Kuumaa on piisannut. Suomen kieleen on tämän kesän myötä vakiintunut sana käristyskupoli. Kotimaisten kielten keskus valitsi sen syystäkin kuukauden sanaksi heinäkuussa.

Me olemme selvinneet kupolin alla kohtuullisesti. Kaivossa on, kumma kyllä, vesi riittänyt kasteluun. Ja äidin pieni asunto talomme yläkerrassa on säilyttänyt siedettävän lämpötilan, vaikka aurinko on porottanut peltikattoon viikkokausia aamusta iltaan. Alakerran ovelle asennettiin portti, jotta ulko-ovea voi pitää auki koiran karkaamatta luvattomille retkille. Läpiveto on ollut paikallaan.

Viime viikon olimme Markun kanssa lomalla Riiassa (lämmintä parhaimmillaan/pahimmillaan 35 astetta), ja kävimme myös Jurmalassa. Siellä oli ihanaa, ja loma teki hyvää - vaikka eihän reissuun olisi millään ehtinyt lähteä. Marja-aikakin kiivaimmillaan!

Mustikat ovat kuivuuden vuoksi hakusassa, ja olemme perinteisestä kymmenen ämpärin tavoitteesta vasta puolivälissä. Eilen teimme pienen piston kartan perusteella kostealta näyttävään maastoon, mutta turhaan. Sain sentään siitä lähistöltä kerättyä ensimmäiset vatut. Niittenkin aika alkaa olla kohta ohi.

Kun tulimme reissusta, huomioni pihassa kiinnittyi ensimmäisenä punaiseen auringonkukkaan, joka oli availlut useita uusia kukkia poissa ollessamme. Se on upea! Kasvatin keväällä taimet itse, ja niin tulen tekemään tulevinakin keväinä.

Pihaan oli ilmestynyt myös ihana majakka, jonka kodin hengettärenä toiminut siskoni oli askarrellut vanhasta huussin tuuletusputkesta. Se oli kyllä varovainen toiveeni, mutta enpä olisi arvannut, että hän kaiken muun keskellä ehtii sen oikeasti toteuttaa. Täällä kun puuhaa riittää pihan, kasvihuoneen, koirien, kanojen ja kaiken muun tiimoilta ilman ylimääräisiä projektejakin.

Ja meidän pikkuiset tipumme, niistä oli varttunut ihan kanoja muutamassa päivässä! Tähän kana-asiaan minun on palattava piakkoin ja perusteellisesti, ja moneen muuhunkin juttuun. Nyt en ehdi enempää, sillä marjametsä odottaa.

Merkillinen alkukesä

Kesäkuu on kalenterin mukaan vasta puolivälissä, mutta kesä tuntuu olevan paljon, paljon pidemmällä. Ällistyksekseni huomasin tomaatinraakileita kasvihuoneessa jo monta päivää sitten. Mansikoissa on myös isoja raakileita, samoin luumupuussa ja karviaispensaassa. Eilen huomasin ensimmäiset punaiset metsämansikat!

On tämä ollut merkillisen lämmin alkukesä. Sadetta on kaivattu jo viikkotolkulla. Nyt taivas on lupaavan harmaa. Jospa viimeinkin.

Olemme saaneet puutarhassa aikaiseksi vaikka mitä, kun sisällä ei ole malttanut olla. Turveharkoista on syntynyt kaksi uutta, hienoa istutusaluetta. Iloitsen niistä kovasti: taas päästiin eroon muutamata palasesta tylsää nurmikkoa ja vielä tylsempää hiekkapihaa. "Pensasvyöhyke", jota rakennamme tienvarteen, on laajentunut sekin. Kohopenkkien tekeminen turveharkkojen avulla oli loistava ratkaisu kalliotontilla, jossa lapiota ei pysty työntämään maahan ilman, että kilahtaa.

Projektini "monokulttuurista monimuotoiseen" etenee siis lupaavasti kotipihalla. Mukavia tuloksiakin on ilmaantunut. Talitintin pesintä onnistui pihapöntössä, ja puupinoon pesän askaroinut leppälintu sai pesueensa onnellisesti maailmalle. Ja komposti, ylpeydenaiheeni, kuhisee kastematoja. Maan mururakenne paranee vauhdilla. Kanat ja niiden kakka auttavat toki asiaa.

 

Markku rakensi hienon kaiteen paviljongille johtaville portaille. Nyt äitikin voi käyttää portaita, eikä hänen tarvitse kiertää loivemman reunan kautta. Kuistille toimme äitiä varten vanhan hetekan, jossa hän voi välillä lepäillä. Ripustimme sen ylle Leenan antaman hienon hyttysverkonkin. Äiti on ottanut hetekalla jopa muutamat päiväunet. Lasten suosiossa paikka on myös.

Tarkoitus oli, että siihen ei päästettäisi koiria. Se suunnitelma ei onnistunut.

Suvun vanhin ja nuorin - kuvanottohetkellä. Suvun nuorimman asema siirtyi muutama päivä sitten pikkuriikkiselle tyttövauvalle.

Viritimme kuistin pylväiden väliin vanhan patjan jouset. Suunnitelmieni mukaan niissä kiipeilevät köynnökset suojaavat vihreällä verhollaan äidin päiväunia loppukesällä. Saa nähdä, onko todellisuus toisennäköinen.

 
Hetekalle saatiin paikka, kun viimein siirsimme puutarhan perälle yläkerran vanhan hellan, joka oli kuistilla odottanut noutajaansa muutaman vuoden. Veljeni, jonka piti rakentaa hellasta kesäkeittiö mökilleen, ei koskaan saanut aikaiseksi viedä sitä pois. Niinpä päätimme, että otamme hellan itse käyttöön puutarhassa.

Oikeastaan olen nyt veljeni saamattomuuteen tyytyväinen. Mummon vanha hella on kaunis, ja nyt se saa jatkaa elämäänsä alkuperäisessä kodissaan, vaikkakin pihalla.

Tähän syntyy kesäkeittiö.

Herkkuja marjapensaan alta

Nuorena tyttönä innostuin luonnonkasvien keräilystä ja käytöstä ravintona, ennen kaikkea teenä. Ostin joskus parikymppisenä Toivo Rautavaaran kirjan Miten luonto parantaa. Opus löytyy edelleen kirjahyllystäni, vaikken olekaan avannut sitä vuosikymmeniin. Kovin ahkerasti kasveja ei ole tullut enää aikoihin keräiltyä, mutta jotain kuitenkin. Nokkoslettuja meillä paistetaan itse poimituista, kuivatuista nokkosista aina silloin tällöin, ja tyrninlehtiä käytämme teenä usein. Äiti on keräillyt minua ahkerammin teeaineksia läpi vuosien.

Tänä keväänä luonnonkasvi-innostus on jostakin syystä nostanut päätään voimallisesti.  Ilmoittauduimme jopa kurssille, jossa opiskellaan villiyrttien poimintaa ja käsittelyä. Kurssin suorittaneella on virallinen lupa myydä opiskeltuja kasveja. Toisin sanoen meistä tulee kauppayrttipoimijoita. Epäilen kuitenkin, että kasveja ei tule riittämään myyntiin, vaan ne kuluvat omassa käytössä.

Aurinkoisen toukokuun lämmittämä piha puskee jo monenlaista kerättävää: poimulehtiä, voikukkaa, viinimarjan ja mansikan lehtiä, nokkosta, vuohenputkea. Kaikkein innostunein olen tällä hetkellä vuohenputkesta, puutarhamme viheliäisimmästä rikkaruohosta. Sille hävityn taistelun voikin kääntää voitoksi! Vuohenputken valtaamat marjapensaan alustat ja kasvimaan reunamat näyttäytyvät nyt yltäkylläisiä satoja tarjoilevina yrttimaina.

Ensimmäinen vuohenputkesta valmistamani ruoka, saganaki, ei pääraaka-aineestaan huolimatta lähtenyt ihan "putkeen", mutta seuraavasta tulikin jo hitti. Olen tehnyt vuohenputkipiirakkaa jo monta kertaa, ja se on maistunut poikeuksetta kaikille vierailijoille. Piirakan täyte on hortan keräämisen, "hortoilun", innokkaan puolestapuhujan Raija Kívimetsän kehittämä. Laitan reseptin nyt tähän, koska niin moni meillä viime päivinä käynyt ja piirakkaa maistanut on kysellyt sitä.

Villiyrtti-innostus näyttääkin leviävän lupaavasti ainakin lähipiirissäni.

 

Vuohenputkipiirakka 

Pohjana olen käyttänyt rahkalla kevennettyä, kaurajauhoista ja leseistä tehtyä voitaikinaa.

Täyte:

2dl luomukermaa, kananmuna, 3 dl juustoraastetta, 2–3 dl vuohenputkia (olen silpunnut nämä saksilla), basilikanlehtiä hakattuna. Sekoita ainekset ja lisää ruususuolaa. Levitä täyte vuokaan painellun taikinan päälle, rouhi pinnalle limepippuria. 

Paista puolisen tuntia 175 asteessa. 

Sisko kuvasi.

Itämisen ihme

Innostuin taas kylvämään siemeniä oikein urakalla. Siemenpussukoita ei vain voi vastustaa, edes marketeissa ruokaostoksilla käydessä. Kaikennäköistä tekisi mieli ripotella multaan, ihan uteliaisuuttakin. Jopa okra on nyt kokeilussa. Jospa se kasvihuoneessa ehtisi kypsyttää hedelmiä? 

Taimia saa näillä näkymin pyöritellä sisätiloissa vielä hyvän tovin. Lunta on enemmän kuin koskaan on tällä tontilla ollut, arveli äitini. Markku alkoi vapauttaa viljelylavoja paksun lumikuorman alta. Muuten tuskin pääsisimme istuttelemaan vielä kesäkuullakaan. Yhden vapautetun lavan reunalta puskee elinvoimainen timjamikasvusto. Ei muuta kuin satoa korjaamaan!

 

Kylvettyjen siementen itäminen on aina pieni ihme. Sitä kasvun voimaa ei väsy seuraamaan. Osa simenistä putkahtaa ituina mullasta jo kylvämistä seuraavana päivänä. Jotkin taimet varttuvat piinallisen hitaasti, toiset taas venähtävät käsittämätöntä vauhtia.

Kylvin tällä kertaa tomaatit puristamalla siemenet kypsästä tomaatista multaan. Äidin ystävä Terttu, jolta yhtenä kesänä sain komeat taimet, tekee aina niin. Vinkki osoittautui toimivaksi. Taimia tuli kuin rairuohoa.

Perennoja en ole vielä kasvattanut siemenistä, mutta ryhdyn kyllä siihenkin. Olen aina vieroksunut nurmikoita. Minulle ne edustavat vastenmielistä käännettä kotipuutarhojen historiassa: 1970-luvun tietämissä pihoilta hävitettiin hienoa, vanhaa kasvillisuutta ja tilalle  laitettiin ilmeetöntä nurmikkoa. Pihat köyhtyivät rytinällä.

Omalta tontiltani olen poistanut nurmikkoa palan kerrallaan ja korvannut sitä erilaisilla perennoilla. Erityisesti suosin maatiaisia sekä kasveja, jotka houkuttelevat mehiläisiä, perhosia ja muita hyödyllisiä hyönteisiä.

Nyt, kun pikkulintujen vähenemisestä kuuluu huolestuttavia uutisia, vimmani vain kiihtyy. Aion laittaa pihapiiriin hyönteishotelleja, vaikka epäilenkin niitten toimivuutta. Hiekkapiha saa luvan pienentyä myös. Autot voi kyllä pysäköidä muualle kuin oven eteen. Hoitamatonta jorpakkoa tontin laitamilta onneksi löytyy, ja sehän onkin tässä tapauksessa loistojuttu.

Tulkaa, linnut, takaisin!

Havaittavissa: väkeviä kevään merkkejä

 

Se on kevät nyt: Aasa pudottaa talvikarvaa. Pilkut haalistuvat kovaa vauhtia. Dalmatialaisen – ainakin tämän puolidalmatialaisemme – karvanlähtö kaksi kertaa vuodessa on järkyttävä tapahtuma. Olemme harjanneet (furminaattori on tässä ihan ehdoton) saunanpesällisiä karvaa, mutta silti sitä on joka paikka täynnä. Vieraat poistuvat meiltä karvapuvuissa, konttaavista lapsista puhumattakaan. Kun yhtenä päivänä puistelin mattoa, totesin, että valkoinen takkini oli muuttunut karvoista mustaksi ja mustat housut valkoisiksi. Molemmat värit siis näkyvät tasapuolisesti taustaväristä riippuen.

Eilen kävin Aasan kanssa pitkällä metsäkävelyllä. Metsä oli pakahduttavaa sirkutusta tulvillaan. Jostakin korkeuksista kuului myös naukaisun tapaisia huutoja... oliko se jokin haukka? Viime lauantaina aamulla puoli kuudelta mustarastas luritteli lähimetsässä. Se tuntui ihan epätodelliselta vielä hämärässä aamussa.

On tämä kevääntulo ihanaa, karvoineen kaikkineen.

Lunta vain jaksaa sataa, edelleen. Viime päivinä se on ollut kamalan märkää ja raskasta. Eilen Markku teki talven ennätyksen – liekö koko elämänsä ennätys? – kolaamisessa. Sports Tracker näytti illalla 25 km 21 m. Ja hän oli kävellyt vain meidän pihassamme kolan kanssa. Tänään homma jatkuu.

Remontti talomme toisessa päässä on ollut pysähdyksissä, kun teimme siellä radonmittauksen ja odottelimme sitten tuloksia. Vähän jännitti, koska talo seisoo kalliolla, ja vanhassa talossa pohja tuskin on tiivis. Eilen saimme ilouutisen: lukemat olivat hyvät, eivätkä edellytä toimepiteitä! Tämä oli suuri helpotus, muita pulmia kun projektissamme on edelleen riittämiin.