On tavattoman kaunista. Kuura on peittänyt kasvit ohuella pitsillä. Mehitähdet näyttävät timanteilta, varsinkin silloin kun valo osuu niihin. Pieni pakkanen houkuttelee ulkoilemaan. Tänään olin jo ennen kahdeksaa Aasan kanssa suuntaamassa latupohjalle, kun huomasin sen ontuvan jalkaa. Jouduimme kääntymään takaisin.
Viikonloppuna olimme käymässä ystävien luona Myllymäellä. Teimme siellä koirien kanssa pitkälti toista tuntia kestäneen metsäretken. Metsässä oli aivan ihanaa ja niin helppo kävellä, kun lumeton maa oli jäässä. Pihaan palatessamme oli jo ihan pimeää.
Retki havahdutti minut siihen, kuinka vähän minun nykyään tulee liikuttua luonnossa. Sellainen hyvä teko itselle olisi paikallaan, että liikkuisi joka päivä metsässä edes pikkuisen. Näistä ajatuksista juontui tämän aamun reippauskohtauskin. Toivottavasti Aasan jalka paranee pian, että ehdimme hyödyntää latupohjaa ennen lumien tuloa. Tunti metsässä aamutuimaan palkitsee hyvänä olona pitkin päivää, se on toki muistissa.
Sisko hoiti kotosalla kanapiian velvollisuudet reissumme aikana. Hyvin oli sujunut. Eilisaamuna varhain sain kuvaviestin, josta päättelin, että hän oli tunnollisesti käynyt sytyttämässä tytöille valon seitsemältä, niin kuin olin kehottanut.
Ehkä olisi kuitenkin pitänyt asentaa kanalaan ajastimella toimiva valokytkin? Meille aamuvirkuille varhaiset aamut eivät tuota ongelmia, mutta vierailevat kanojen hoitajat saattavat kyllä manata asiaa.
Aasa otti maalaiselämästä taas kaiken ilon irti. Se kiiti metsässä kuin nuoruutensa voimissa; kymmenen ikävuotta eivät siinä menossa tuntuneet. Koira varmaan painatteli salolla kilometrikaupalla, niin pitkiksi toviksi se katosi näkyvistämme. Ei ihme, että tassua nyt vähän aristaa.
Kun tulimme eilen kotiin, veljeni piipahti käymään kolme lapsukaista mukanaan. Pohjattoman lapsirakas Aasa ei nyt jaksanut heistä juuri piitata, vaan makasi tuolissaan umpiunessa. Jossakin vaiheessa huomasimme, että koko koira oli pehmolelujen peitossa. Se havahtui unestaan vasta, kun aloimme ottaa valokuvaa.
Tämä syksy on taas ollut ihmeellistäkin ihmeellisempi. Kuukausi sitten sukuumme syntyi ihastuttava pieni poika. Äidilleni hän on kahdeksas lapsenlapsenlapsi. - Ajatella, äiti päivittelee. - Ja minä se vain vielä elän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti