Lusikat kiertoon

Olen aina ollut kierrätyshenkinen, mutta asuminen tässä talossa näyttää kasvattavan minut pikkuhiljaa ajatukseen, etten hanki enää mitään sellaista, mikä ei ole TÄYSIN välttämätöntä. (Noh, se puutarhapaviljonki nyt oli siinä rajalla...) Tavaraa on niin paljon, että ainakaan en enää osta mitää uutena.

Talon lukemattomiin sopukoihin, komeroihin ja ulkorakennuksiin on vuosien saatossa kertynyt esineitä, jotka kertovat nyt jo neljän sukupolven elämästä. Ja myös muitten, minulle tuiki tuntemattomien ihmisten elämästä, sillä isä, sota-ajan lapsi, oli kova hamstraamaan kaikenlaista, mitä joskus saattaisi tarvita. Ja hänellä oli verkostonsa. Niinpä täältä löytyy mitä merkillisimpiä työkaluja, puolittain tai ei lainkaan toimivia koneita ja laitteita, erilaisia vempaimia, koukkuja ja telineitä, Porcelain Artist -lehden vuosikertoja 1980-luvulta (en tiedä ketään posliinimaalaria lähipiiristä enkä kauempaakaan), mehumaijoja, pilkkijakkaroita, lihamyllyjä, jopa uittovälineitä... vain muutaman esimerkin mainitakseni. Toisinaan siirtelen tavaroita neuvottomana paikasta toiseen. Kun ei niitä oikein osaa hävittääkään.

Tässä eräänä päivänä kokosin itseni ja tartuin yhden rapunaluskomeron siivousurakkaan. Sen pitkään, matalaan peräosaan on säilötty jos jonkinlaista yleishyödyllistä tavaraa. Laitoin ensi alkuun kierrätykseen jätesäkillisen monoja ja kenkiä. Syvemmälle kaivauduttuani vastaani tuli yllättäen myös pitkään kadoksissa ollut kassillinen hopea- ja alpakkalusikoita. Se oli kyllä upea löytö, aarre suorastaan! Kauniilla, tummuneilla, koristeellisilla lusikoilla on myös tunnearvoa: valtaosa niistä on isän saamia palkintoja. Ne on ilman muuta säilytettävä talossa – ja jos ei talossa, niin vähintäänkin suvussa.

Äiti on kai kiillotellut ja pyöritellyt palkintolusikoita ja muita kiluja ja kaluja elämänsä aikana riittämiin, sillä hän alkoi tuskailla, että mitä ihmettä näilläkin nyt tehdään ja kukahan näitä oikein haluaisi. Minä sitä vastoin jätin komeron siivouksen sikseen ja aloin innoissani jatkojalostaa löytöäni. Kyllähän näille käyttöä keksitään!

Paviljongin kattoa koristaa nyt "lusikkahimmeli", joka liikehtii ja pyörii tuulessa hiljalleen.

Lusikoitten joukossa oli myös joitakin hienoja kakkulapioita ja kauhoja.

Lusikoissa on ihastuttavia yksityiskohtia. 

Kun siskontyttö tuli käymään ja löysi minut "lusikkahimmelitehtaastani" salin pöydän äärestä, hän epäili minun seonneen lopullisesti. Siinä oli levällään työkalupakki ja ympäriinsä pihtejä, metallilankaa, lusikoita, kauhoja, helmiä, jopa mummolan vanhoja ikkunanpokia... Hetken puuhiani seurattuaan hän kuitenkin toimitti lapsuuden askarteluinnostuksesta jäljelle jääneet helmensä ynnä muut tilpehöörit minulle ja toivoi lusikkahimmeliä omaan uuteen asuntoonsa.

Niin, että ei tämän tekstin otsikoksi tullutkaan hänen ensin ehdottamansa "Nyt mie romahin". Talossa vain uusiokäytetään ja kierrätetään. Siskokin tilasi jo omenapuuhunsa lusikkahimmelin, sellaisen oikein järeän. Ne mummolan ikkunanpokat jäivät toistaiseksi käyttämättä, mutta saattepa nähdä. Kyllä niillekin uusiokäyttöä vielä löytyy, nyt kun luovuuteni yllättäen on alkanut kukkia.

Materiaalia jäi myös tulevaa tuotantoa varten. (Huom. Purkki on viiden litran vetoinen.)

Yläkerran portaikon kattoon syntyi himmeli pikkulusikoista.

Paremmin esillä kuin kassissa komerossa.