Ikkunan takana pimeys, sisällä joulu

Talo viettää hiljaiseloa joulun aikaan. Lapseni lähtivät isänsä luo, joten en tehnyt ihmeempiä jouluvalmisteluja. Aasakin lähti lasten mukana joulunviettoon.

Pienet kuuset sentään koristelimme sekä ylä- että alakertaan. Joulutähdet olemme laittaneet ikkunoihin jo aikaa sitten.

Aattona kuopus soitti: Aasa oli tyhjentänyt konvehtirasian, jättänyt pohjalle vain ananaskonvehdin. Ei siitä onneksi mitään vakavampaa seurannut tälläkään kerralla, vaikka suklaan sanotaan olevan vaarallista koirille. 

Pääsimme äidin kanssa nauttimaan herkkuja notkuvista joulupöydistä laittamatta itse tikkua ristiin: aattoa vietimme siskoni perheen kanssa, joulupäivää vanhimman veljeni luona. Olemme siis pysyneet tiiviisti täällä mäellä. Kotona olemme käyneet lähinnä nukkumassa, kahvittelemassa kynttilän valossa ja tietenkin pelaamassa korttia. 

Pukki vieraili aattoiltana siskoni talossa, vaikkei lumesta ollut tietoakaan. 

Puolivahingossa taisi syntyä mukava uusi jouluperinne: mäen ikätontut keksivät järjestää talkoot, joissa valmistettiin joululaatikot koko porukalle sen sijaan että jokainen tuusaisi niitä omissa oloissaan. Talkoita pidettiin vanhimman veljeni luona kahtena iltana. Niihin varattiin perunoita viisi kiloa, bataattisosetta neljä kiloa, lanttusosetta saman verran, kermaa pari litraa, maitoa kolmisen litraa... Äiti neuvoi vanhanaikaisen perunalaatikon, tuuningin, teon. Perinteitä on taas onnistuneesti välitetty kolmannelle polvelle. Lisäksi tehtiin bataatti- ja lanttulaatikot. Kukin osallistuja vei laatikkonsa raakana kotiinsa, valmiiksi paistoastiaan laitettuna.

Laatikoista tuli jälleen valtavan herkullisia, ja niitä riitti ruhtinaallisesti jokaiseen joulupöytään. Itse pistän omani uuniin vasta huomenissa, kun lapset tulevat kotiin.

Vettä on satanut jo monta päivää. Viimeisetkin lumet hupenevat. Ei se kuitenkaan ole joulun tunnelmaa vienyt, sitä, joka syntyy, kun yhdessä istuudutaan pöydän ääreen kynttilöitten tuikkiessa. Ja ikkunoitten takana levittäytyy loputon pimeys. 

Aattoyönä sisko ja äiti kävivät isän haudalla. Vesisateessa he kulkivat läpi kynttilämeren. 

Nyt keittiöstä leviää kahvin tuoksu. Äiti ja miesystäväni ovat valmistaneet meille Irish Coffeet. Pelaamme vielä yhden pelinkin. 

Sisko kuvasi joulun tunnelmaa kotonaan ja talkoopuuhia veljemme luona.

Maailma on taas järjestelty kohdilleen

Itsenäisyypäivän aattona talossa vieraili neljä naista. Olen tuntenut heidät kauan: yhden kanssa yhteinen koulutaival alkoi jo ensimmäiseltä luokalta, yksi liittyi joukkoon parin vuoden kuluttua. Kahteen olen tutustunut lukioaikoina.

Jollakin tavalla yhteys heihin kaikkiin on säilynyt läpi vuosien. Jonkun kanssa yhteydenpito on välillä ollut tiiviimpää, jonkun kanssa väljempää. Joskus elämäntilanteet ovat lähentäneet, joskus vieneet hetkeksi etäämmälle.

Viime aikoina olemme tavanneet pari kertaa vuodessa koko porukan voimin, ja siitä näyttäisi tulevan tapa. Tapaamisemme ovat tärkeitä ja odotettuja. On ihanaa tavata! Järjestellään maailma taas kohdilleen! Jo oli aikakin!

Onko se tämä keski-ikä, joka saa arvostamaan pitkäaikaisia ystäviä yhä enemmän ja myös uusilla tavoilla? Elämäntarinamme ovat sivunneet toisiaan jo vuosikymmeniä. Tiedämme toisistamme paljon sellaista, mitä puolisomme eivät tiedä, eivät lapsemme, eivät vanhempamme. Saatamme muistaa toisistamme asioita, jotka itse on unohdettu. Jaetuista muistoista syntyy arvokasta kudelmaa, sehän tiedetään. Ja paljon hupia.

Selailin vieraiden lähdettyä vähän haikeana vanhoja albumeja: löysin kellastuneita luokkakuvia, kuvia nuorista ylioppilaista ruusukimput sylissään, kuvia pitkätukkaisista poikaystävistä. Otoksia syntymäpäiviltä, matkoilta, retkiltä, festareilta, juhlista. Hääkuvia, kuvia lapsistamme: palleroista vauvoista, pikkulapsista, yhtäkkiä nuorista miehistä ja naisista...

Muistan millainen olit lapsena, millaisia barbeja sinulla oli, millainen koira, millainen hamsteri, millaisia julisteita, millainen jumppapuku. Tiedän, mistä irtokarkeista tykkäsit, mistä haaveilit, keneen poikaan olit ihastunut, keneen kaveriin suuttunut. Muistan, mistä aineista sait kokeissa hyviä numeroita.

Muistan kasvamisesi naiseksi, uudet farkkusi, huulikiillon, ripsivärin, harrastukset, ensimmäiset poikaystävät, konvat, ekat kä(y)nnit Kirkkopuistossa. 

Tiedän vaikeuksistasi, erehdyksistäsi, pettymyksistäsi. Tiedän onnenhetkistäsi, heränneestä rakkaudesta ja siitä, kuinka se kesti.

Tiedän äidiksi tulemisen tuskastasi ja riemustasi, tiedän huolestasi ja onnestasi lasten kasvaessa. 

Tiedän erostasi, tiedän kuinka uusi rakkaus löytyi, miten se toi elämään onnen ja rauhan.

Tiedän huolesi ikääntyvistä vanhemmistasi, hätäsi heidän sairastumisestaan, pohjattomasta kivusta, jonka isän tai äidin menettäminen toi. 

Tiedän työsi ja arkesi, tiedän, mistä saat siihen voimaa ja iloa. Tiedän, mitä et jaksaisi, mutta kuitenkin jaksat.


Milloinkas se meidän seuraava tapaaminen onkaan? Siitä ei taidettu sopia. Moni juttu jäi taas kesken, kun aika loppui. Uusi tapaaminen täytyy järjestää heti alkuvuodeksi. Muuten tarinaa ehtii kasautua ihan liikaa, jotta sen ehtisi keriä auki yhdessä viikonlopussa.

Kurkistus joulun suuntaan

Vietimme lauantaina jo perinteiseksi tullutta suvun pikkujoulua. Tällä kertaa paikalla oli vain "alkuperhe": äitini ja ja me sisarukset puolisoinemme. Seuraavaa polvea on jo niin suuri joukko, ettei juhlan järjestäminen koko porukalle enää onnistu kovin pienissä tiloissa.

Vietimme iltaa nuoremman veljeni luona – hänen, joka meistä ainoana on eksynyt kaupungin toiselle laidalle. Me kaikki muuthan pyörimme tiiviisti kotomäellä, lapsuusmaisemissamme.

Ilta oli hauska, niin kuin aina tällä porukalla, eikä kummoista ohjelmaa tarvittu: hyvää ruokaa ja juomaa, saunomista, seurustelua.

Veljenvaimo oli kattanut juhlapöydän valmiiksi...

... ja loihtinut herkulliset itämaiset ruuat. Tässä on kookosmaidossa haudutettua  kanaa. 

Ei juhlaa ilman äidin tekemiä karjalanpiirakoita. Tarjolla oli sekä peruna- että riisipiirakoita munavoin kanssa. 

Jälkiruuan valmisti siskonmies: kanelisemifreddo granaattiomenakastikkeella. 

Suomi-tietopeli kuului tietenkin ohjelmaan myös. Eikä pelaamista estänyt se, että pelilauta oli unohtunut veljen mökille. Pientä luovuutta käyttäen uusi lauta saatiin askarreltua käden käänteessä. Itse pelin tiimellyksessä sen sijaan vierähti kolmisen tuntia, yökahteen saakka. 

Veljenvaimo oli värkännyt juhlaan niin tunnelmalliset puitteet, että katse kääntyi väkisinkin jouluun, ja se kai se pikkujoulun tarkoitus onkin. 

Ihanaa joulun odotusta kaikille! 

Sisko kuvasi.

Marraskuu

Illat ovat pimeitä ja pitkiä. Päivän valoisa aika on niin lyhyt, ettei siinä oikein ehdi mitään.

Marraskuisessa pimeydessä on jotain ihanaa. Voi hyvällä omallatunnolla istua pelaamassa korttia. Täyttää ristikoita. Katsoa televisiota. Lukea kirjoja. Olla.

Aasa on mukana, kun sanaristikkoa täytetään.

Vili lepuuttaa päätään äidin keittiön pöydällä. 

Sellaiset aamut, jolloin ei tarvitse aamukuudelta sännätä ylös sängystä, ovat silkkaa ylellisyyttä: kun peiton alla, lämpimässä kainalossa, vielä unen rajamailla saa seurata valon hidasta hiipimistä huoneeseen.

Vaikuttaa siltä, että olen vetäytynyt talvipesään. Olen sitä mieltä, että pohjolassa elävien lajien on hyvä tehdä niin.

Onneksi talvihorros ei estä kirjoittamista. Päin vastoin, olen löytänyt hyvän kirjoitusvireen. Seuraava kirja taitaa syntyä ilman paniikkiaikataulua.

¡Saludos desde España!

Terveisiä helteisestä Espanjasta. Vietimme siellä runsaan viikon kolmen sukupolven ja seitsemän hengen voimin. Aurinkokylpyä on nyt otettu siinä määrin, että annoksen luulisi riittävän pitkän ja pimeän talven yli. Lämpötila huiteli koko viikon kolmenkymmenen asteen tietämissä.

Ryhmämme jäsenten aktiivisuustasossa oli havaittavissa merkittävää vaihtelua. Reippaimmat pyöräilivät kymmenien kilometrien lenkkejä upeassa vuoristossa miltei päivittäin, kävivät kuntosalilla, pelasivat biljardia ja koripalloa, kävelivät pitkiä matkoja dyyneillä, tekivät retkiä lähikyliin. Osa tyytyi lillumaan lähirannan lämpimässä merivedessä, lompsimaan raukeasti rantahietikolla, nauttimaan oleilusta, syömisestä ja juomisesta. 

Kuopukseni ja vanhimman veljeni välinen biljarditurnaus kesti koko viikon. Veli vei lopulta voiton täpärästi.

Kolmen sukupolven kävelyllä rantavedessä. 

Bougainvilleat täydessä kukassa.

Kuumaa, hienoa hiekkaa. Kovalla myrskyllä hiekkaa lentää kuulemma Saharasta saakka.

Ihana hellejuoma, sangria.

Vanhimman veljen asettelema jälkiruoka.

Siellä palmupuut on puita vaan...

Minusta reissun parasta antia oli ehdottomasti Atlantin valtameri: sen aaltojen liikettä voisi katsella ja pauhua kuunnella loputtomiin. Meri on lumoava.

Vauhdin ja vapauden hurmaa

Kyläilin viikonloppuna ystäväperheen luona Etelä-Pohjanmaalla. Aasa oli matkassa mukana ja otti ilon irti maalaiselämästä. Se oli suorastaan pakahtua, kun sai pitkästä aikaa olla vapaana. Talon koiran Sirin kanssa Aasa kirmasi tuntikaupalla isolla aidatulla pihamaalla. Teimme myös pitkiä kävelyretkiä metsässä. Voi sitä vauhdin ja vapauden hurmaa! 

Pohjanmaalla oli jo ihan talvi: maassa monta senttiä lunta, ja pakkastakin kuusi astetta. Metsä kimalsi.

Pitkäaikaiset ystävät ovat suuri rikkaus elämässä. Olemme tunteneet 1980-luvulta asti ja tiedämme toistemme elämänvaiheet. Yhdessäolo on mutkatonta ja mukavaa.

Kerrassaan hieno juttu on myös se, että koiramme tulevat toimeen keskenään. Aasa ei hyväksy monia koiria, mutta Siriin se on tutustunut jo pentuna, ja silloin solmittu ystävyys on kestävää laatua. Tosin Siri on poikkeuksellisen sympaattinen ja vieraskorea emäntä: se ei nipota ruuistaan ja antaa Aasan jopa nukkua pedillään.

Sirissä on filosofin vikaa. 

Kun kotiinlähdön aika koitti, Aasa piiloutui olohuoneen pöydän alle. Kaupunkiin palaaminen ei houkuttanut ollenkaan. Jouduin vetämään sen väkisin pöydän alta ja pakottamaan autoon.

Aasa yrittää  tekeytyä näkymättömäksi, jotta unohtaisin sen kyläpaikkaan. 

Nyt Aasalla on edessään erilainen viikko. Se jää esikoispoikani hoitoon, sillä kolmen sukupolven talon väki suuntaa huomisaamuna anivarhain kohti Espanjaa. 

Kovan onnen soturi

Aasalla kävi mökkireissulla uskomattoman huono tuuri: hakkuupölkkyyn isketty kirves putosi sen takapuoleen. Onnettomuutta seuranneena päivänä eläinlääkäri yritti tuoreuttaa ja ommella haavaa. Myötätuntoisesti hän kirjoitti epikriisiin: ”Aasa-raukalla vasemmalla lonkalla kirveen aiheuttama vanha haava.”

Haaveri sattui jo kuukausi sitten, mutta siitä toivutaan edelleen. Ommeltu haava ei parantunut, ja sen jälkeen sitä on hoidettu laserilla, vedellä huuhtelemalla, puhdistusaineella, hunajasalvalla… Nyt haava viimeinkin näyttää paranemisen merkkejä.

Aasan on täytynyt koko ajan pitää kaulassaan valtavaa kauluria, jotta se ei pääse nuolemaan haavaa. Ensimmäiset päivät kaulurin kanssa menivät hämmennyksen vallassa. Pian Aasa tottui kauluriin, vaikka törmäileekin edelleen sen kanssa huonekaluihin. 

Kaiken kukkuraksi Aasalla alkoi valeraskaus. Nyt se kuljettaa näppärästi kauluksen sisässä keltaista kumivauvaansa.

Skandinaavisessa mytologiassa aasat ovat jumalsotureita. Tiedä siitä, mutta ainakin meidän Aasa on kovan onnen soturi.

Poika arveli muistavansa tästedes iskeä kirveen pölkkyyn kunnolla kiinni. 

Tytär kuvasi.

Syysretki Pyhä-Häkkiin

Pääsin viimeinkin näkemään kilpikaarnaisia ikihonkia. Olin pitkään suunnitellut retkeä Saarijärven suuntaan, jossa tiesin näitä komistuksia kasvavan. Viime perjantaina retki lopulta toteutui.

Vaikka aamu oli harmaa ja sateen uhka ilmeinen, pakkasimme miesystäväni kanssa reppuun kahvia, eväsleipiä, makkaraa ja tulitikut. Riskinotto kannatti: sade alkoi vasta antoisan päivän päätteeksi, kun istuimme autossa kotimatkalla.

Luonto Saarijärven seudulla on poikkeuksellisen kaunista. Jääkausi on aikanaan jättänyt sinne komeaa jälkeä, jota metsäpalot ja kulot ovat viimeistelleet.

Kävimme aluksi ihmettelemässä Summassaaren Haikankärkeä, muinaista harjuselännettä, joka ulottuu kapeana kaistaleena pitkälle järveen. Kerrotaan, että se jatkuu veden alla näkymättömissä peräti koko järven poikki. Selänteellä kohtasimme ensimmäiset kilpikaarnapetäjät, ja se kohtaaminen oli vaikuttava.

Kaarnaisen kilven kasvattamiseen menee vähintään kaksisataa vuotta.

Tuulen ja veden armoilla elävä tarvitsee paitsi kilven myös vahvat juuret.

Muinainen harjuselänne kuvattuna kärjen suunnasta.

Loppupäivän vietimme Pyhä-Häkin kansallispuistossa. Alueella on vuosisadasta toiseen riehunut tiuhaan metsäpaloja, mutta vahvan kilpikaarnan suojassa männyt ovat säilyneet hengissä. Joidenkin runkoon oli jäänyt haava, musta palokoro, muistuttamaan menneestä.

Vanhimmat puut ovat peräisin 1500- ja 1600-luvulta. Ne ovat siis seisoneet järkähtämättä paikoillaan työnnettyään juurensa maahan, jota aluksi hallinnoi Ruotsi, sitten Venäjä ja lopulta Suomi.

Hiljaisuus puistossa oli niin syvää, että korvissa humisi. Vain joku yksinäinen lintu huuteli syksyssä hetkittäin. Nimensä mukaisesti paikka tuntui pyhältä.

Söimme eväitä nuotiopaikalla Kotajärven rannalla. Mietimme jälleen kerran, miten paljon nähtävää kotimaassa onkaan. Heräsi ajatus, että olisi hienoa kiertää kaikki Suomen kansallispuistot. Otimme tämän tavoitteeksemme. Jos säät sallivat, käymme Leivonmäellä vielä tänä syksynä. Seuraavan puiston vuoro jäänee ensi kevääseen.

Sarka on avattu, ja sitä riittää lähivuosiksi.