Pääsin viimeinkin näkemään kilpikaarnaisia ikihonkia. Olin
pitkään suunnitellut retkeä Saarijärven suuntaan, jossa tiesin näitä
komistuksia kasvavan. Viime perjantaina retki lopulta toteutui.
Vaikka aamu oli harmaa ja sateen uhka ilmeinen, pakkasimme
miesystäväni kanssa reppuun kahvia, eväsleipiä, makkaraa ja tulitikut. Riskinotto
kannatti: sade alkoi vasta antoisan päivän päätteeksi, kun istuimme autossa
kotimatkalla.
Luonto Saarijärven seudulla on poikkeuksellisen kaunista. Jääkausi on aikanaan jättänyt sinne komeaa
jälkeä, jota metsäpalot ja kulot ovat viimeistelleet.
Kävimme aluksi ihmettelemässä Summassaaren Haikankärkeä, muinaista harjuselännettä, joka ulottuu kapeana kaistaleena pitkälle järveen. Kerrotaan, että se jatkuu veden alla näkymättömissä peräti koko järven poikki. Selänteellä kohtasimme ensimmäiset kilpikaarnapetäjät, ja se kohtaaminen oli vaikuttava.
Kaarnaisen kilven kasvattamiseen menee vähintään kaksisataa vuotta.
Kävimme aluksi ihmettelemässä Summassaaren Haikankärkeä, muinaista harjuselännettä, joka ulottuu kapeana kaistaleena pitkälle järveen. Kerrotaan, että se jatkuu veden alla näkymättömissä peräti koko järven poikki. Selänteellä kohtasimme ensimmäiset kilpikaarnapetäjät, ja se kohtaaminen oli vaikuttava.
Kaarnaisen kilven kasvattamiseen menee vähintään kaksisataa vuotta.
Loppupäivän vietimme Pyhä-Häkin kansallispuistossa. Alueella on vuosisadasta toiseen riehunut tiuhaan metsäpaloja, mutta vahvan kilpikaarnan suojassa männyt ovat säilyneet hengissä. Joidenkin runkoon oli jäänyt haava, musta palokoro, muistuttamaan menneestä.
Vanhimmat puut ovat peräisin 1500- ja 1600-luvulta. Ne ovat siis seisoneet järkähtämättä paikoillaan työnnettyään juurensa maahan, jota aluksi hallinnoi Ruotsi, sitten Venäjä ja lopulta Suomi.
Hiljaisuus puistossa oli niin syvää, että korvissa humisi. Vain joku yksinäinen lintu huuteli syksyssä hetkittäin. Nimensä mukaisesti paikka tuntui pyhältä.
Vanhimmat puut ovat peräisin 1500- ja 1600-luvulta. Ne ovat siis seisoneet järkähtämättä paikoillaan työnnettyään juurensa maahan, jota aluksi hallinnoi Ruotsi, sitten Venäjä ja lopulta Suomi.
Hiljaisuus puistossa oli niin syvää, että korvissa humisi. Vain joku yksinäinen lintu huuteli syksyssä hetkittäin. Nimensä mukaisesti paikka tuntui pyhältä.
Söimme eväitä nuotiopaikalla Kotajärven rannalla. Mietimme jälleen kerran, miten paljon nähtävää kotimaassa onkaan. Heräsi ajatus, että olisi hienoa kiertää kaikki Suomen kansallispuistot. Otimme tämän tavoitteeksemme. Jos säät sallivat, käymme Leivonmäellä vielä tänä syksynä. Seuraavan puiston vuoro jäänee ensi kevääseen.
Sarka on avattu, ja sitä riittää lähivuosiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti