Vauhdin ja vapauden hurmaa

Kyläilin viikonloppuna ystäväperheen luona Etelä-Pohjanmaalla. Aasa oli matkassa mukana ja otti ilon irti maalaiselämästä. Se oli suorastaan pakahtua, kun sai pitkästä aikaa olla vapaana. Talon koiran Sirin kanssa Aasa kirmasi tuntikaupalla isolla aidatulla pihamaalla. Teimme myös pitkiä kävelyretkiä metsässä. Voi sitä vauhdin ja vapauden hurmaa! 

Pohjanmaalla oli jo ihan talvi: maassa monta senttiä lunta, ja pakkastakin kuusi astetta. Metsä kimalsi.

Pitkäaikaiset ystävät ovat suuri rikkaus elämässä. Olemme tunteneet 1980-luvulta asti ja tiedämme toistemme elämänvaiheet. Yhdessäolo on mutkatonta ja mukavaa.

Kerrassaan hieno juttu on myös se, että koiramme tulevat toimeen keskenään. Aasa ei hyväksy monia koiria, mutta Siriin se on tutustunut jo pentuna, ja silloin solmittu ystävyys on kestävää laatua. Tosin Siri on poikkeuksellisen sympaattinen ja vieraskorea emäntä: se ei nipota ruuistaan ja antaa Aasan jopa nukkua pedillään.

Sirissä on filosofin vikaa. 

Kun kotiinlähdön aika koitti, Aasa piiloutui olohuoneen pöydän alle. Kaupunkiin palaaminen ei houkuttanut ollenkaan. Jouduin vetämään sen väkisin pöydän alta ja pakottamaan autoon.

Aasa yrittää  tekeytyä näkymättömäksi, jotta unohtaisin sen kyläpaikkaan. 

Nyt Aasalla on edessään erilainen viikko. Se jää esikoispoikani hoitoon, sillä kolmen sukupolven talon väki suuntaa huomisaamuna anivarhain kohti Espanjaa.