Jollakin tavalla yhteys heihin kaikkiin on säilynyt läpi vuosien. Jonkun kanssa yhteydenpito on välillä ollut tiiviimpää, jonkun kanssa väljempää. Joskus elämäntilanteet ovat lähentäneet, joskus vieneet hetkeksi etäämmälle.
Viime aikoina olemme tavanneet pari kertaa vuodessa koko porukan voimin, ja siitä näyttäisi tulevan tapa. Tapaamisemme ovat tärkeitä ja odotettuja. On ihanaa tavata! Järjestellään maailma taas kohdilleen! Jo oli aikakin!
Onko se tämä keski-ikä, joka saa arvostamaan pitkäaikaisia ystäviä yhä enemmän ja myös uusilla tavoilla? Elämäntarinamme ovat sivunneet toisiaan jo vuosikymmeniä. Tiedämme toisistamme paljon sellaista, mitä puolisomme eivät tiedä, eivät lapsemme, eivät vanhempamme. Saatamme muistaa toisistamme asioita, jotka itse on unohdettu. Jaetuista muistoista syntyy arvokasta kudelmaa, sehän tiedetään. Ja paljon hupia.
Selailin vieraiden lähdettyä vähän haikeana vanhoja albumeja: löysin kellastuneita luokkakuvia, kuvia nuorista ylioppilaista ruusukimput sylissään, kuvia pitkätukkaisista poikaystävistä. Otoksia syntymäpäiviltä, matkoilta, retkiltä, festareilta, juhlista. Hääkuvia, kuvia lapsistamme: palleroista vauvoista, pikkulapsista, yhtäkkiä nuorista miehistä ja naisista...
Muistan millainen olit lapsena, millaisia barbeja sinulla oli, millainen koira, millainen hamsteri, millaisia julisteita, millainen jumppapuku. Tiedän, mistä irtokarkeista tykkäsit, mistä haaveilit, keneen poikaan olit ihastunut, keneen kaveriin suuttunut. Muistan, mistä aineista sait kokeissa hyviä numeroita.
Muistan kasvamisesi naiseksi, uudet farkkusi, huulikiillon, ripsivärin, harrastukset, ensimmäiset poikaystävät, konvat, ekat kä(y)nnit Kirkkopuistossa.
Tiedän vaikeuksistasi, erehdyksistäsi, pettymyksistäsi. Tiedän onnenhetkistäsi, heränneestä rakkaudesta ja siitä, kuinka se kesti.
Tiedän äidiksi tulemisen tuskastasi ja riemustasi, tiedän huolestasi ja onnestasi lasten kasvaessa.
Tiedän erostasi, tiedän kuinka uusi rakkaus löytyi, miten se toi elämään onnen ja rauhan.
Tiedän huolesi ikääntyvistä vanhemmistasi, hätäsi heidän sairastumisestaan, pohjattomasta kivusta, jonka isän tai äidin menettäminen toi.
Tiedän työsi ja arkesi, tiedän, mistä saat siihen voimaa ja iloa. Tiedän, mitä et jaksaisi, mutta kuitenkin jaksat.
Milloinkas se meidän seuraava tapaaminen onkaan? Siitä ei taidettu sopia. Moni juttu jäi taas kesken, kun aika loppui. Uusi tapaaminen täytyy järjestää heti alkuvuodeksi. Muuten tarinaa ehtii kasautua ihan liikaa, jotta sen ehtisi keriä auki yhdessä viikonlopussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti