Ja sitten pinkit korikalusteet

 

Selailin eilen puhelimeni kesäkuvia ja totesin, että nehän näyttävätkin ihan kivoilta nyt alkavan talven kylmyyden keskellä. Kesällä niitä katsellessani en ollut ollenkaan tyytyväinen. Pihamme oli kaunis, mutta tuntui, ettei sen kukoistusta saanut mitenkään vangittua kuviin. Mutta jotain sentään taisi tallentua, vaikka puhelimeni kamera ei niin häävi olekaan.

Päätinkin nyt julkaista kuvapläjäyksen, kun en ole pitkään aikaan ehtinyt kirjoittaa. Kesä oli ihana, ja siihen mahtui paljon: vieraita kävi ja itse vierailimme, teimme useita puutarharetkiä ja yhden Baltian-matkan, keräsimme villiyrttejä ja marjoja, puuhailimme monennäköistä, eritoten pihalla.

Liettuassa ja Latviassa ihastelin pikkupihojen kukkarunsautta ja väriloistoa. Sieltä keltainen väri, jota aiemmin olen jostakin syystä vierastanut, hiipi puutarhaamme. Nyt alapihalle on istutettu muun muassa kultapiiskua, joka Baltiassa levisi tienvarsilla ilmeisesti meikäläisen lupiinin kaltaisena ongelmana.

Olen muutenkin pitkän maanläheisten värien kauden jälkeen innostunut kirkkaista sävyistä. Yllätän itseni nykyään usein selailemasta puutarha- ja kotikuvia, joissa on vaikkapa turkooseja, kirkkaan vihreitä, pinkkejä tai keltaisia yksityiskohtia. Keväällä laitamme etupihan laatoille vanhat korikalusteet, jotka tulen maalaamaan. Aiemmin väri olisi ilman muuta ollut valkoinen. Mutta nytpä niistä näyttääkin tulevan pinkit! Saman värin tulee saamaan paviljongin musta kynttiläkruunu. Ja varmaan ajan muuta moni muu juttu pihalla. Siirtyyköhän pinkki väri vielä sisälle taloonkin?

Mutta nyt niihin kuviin.

Kesäkeittiöprojekti saatiin hyvään alkuun: hella on jo paikoillaan.

Äiti kutoi kesän aikana monta sukkaa hetekalla istuessaan. Johan Ludwig pörhistelee etualalla.

Siskoni Englannista tuomat kesäkukan siemenet itivät hyvin ja ihastuttivat koko kesän. Kuvassa loistaa suvikakkara.

Erityisen upeita siemensekoituksessa olivat kalifornianunikot.

Pihan aitaaminen oli loistojuttu. Kanat saivat ulkoilla vapaina koko kesän, ja ulkoilevat itse asiassa edelleenkin!

Pikkukukon lepohetki.

Kasvihuoneessa oli kätevää pitää sadetta.

Harmaakäenkukka.

Pieni havuryhmä oli yksi kesän uusista istutusalueista.

Ensi kesänä kukille täytyy rakentaa hylly, sillä puupinot siirtyivät liiteriin.

Ennen tässä oli tylsä nurmikko.

Tulikellukat.

Ystävämme Leena L. antoi meille pari mahtavaa viherkasvia, jotka syksyn tullen muuttivat sisälle.

Alppiruusun kukinta oli loistelias.

Voi että, kesä!

Viimeinen mohikaani

Elämä koirattomassa kodissa on outoa edelleen. Välillä ikävä oikein vihlaisee. Toki Vili hoitaa yläkerrassa talon ainoan koiran virkaa kunniakkaasti. Mutta alakerrasta puuttuvat tutut äänet. Niitä kaipaa etenkin aamuisin: tassujen rapsetta, joka pysähtyy sängyn viereen. Aasan aamuhalaus oli vailla vertaansa. Kun sänkyyn ei saanut tulla, se nousi sängyn reunalle vain puolittain ja painoi silkkisen päänsä kainaloon tai rinnalle. Käänteli sitä siinä tovin.

On kummallista, että ulko-ovea voi nykyään pitää auki. Tosin eläkeläiskanat alkoivat röyhkeästi kulkea avoimesta ovesta sisälle taloon. Kerran nukkuessani aamupäivätirsoja ne olivat pakkautunet kaikki eteiseen. Jostakin syystä ne viihtyivät myös betonirappusilla. Mitä enemmän koetimme luoda kanasillemme vehreitä viidakko-olosuhteita, sitä hanakammin ne hakeutuivat kököttämään betonille. Aitasimme peräti koko pihan, jotta rouvat saisivat kuopsutella vapaudessa kaiket päivät.

Tunkeilijat ovella.

Puhun tarkoituksella menneessä aikamuodossa. Vanhat rouvat ovat nimittäin nyt peräkanaa lähteneet autuaammille matomaille. Enää on jäljellä yksi. Se liikuskelee pihapiirissä aaumuvarhaisesta iltamyöhään, ja hakeutuu seuraamme, kun olemme pihalla. Jos syömme tai kahvittelemme pihalla, se asettuu pöydän alle, ja kun vilvoittelemme löylyjen välissä, se tulee saunan terassille oleilemaan. Saattaa huomaavaisesti nokkaista hyttysen iholtamme, ottaa sitten nokoset. Ikä selvästi jo painaa; vanhus nukkuu paljon.

Enää yksi alkuperäisestä kuuden porukasta on jäljellä.

Yöt tämä "viimeinen mohikaani" viettää vanhassa tarhassa Miisan ja kolmen tipun kanssa. Kyllä, kuoleman vierailujen välissä saimme taas kokea syntymän ihmeen. Kesäkuun alussa Miisan hautomista munista kuoriutui kolme pientä harmaata mörköä. On taas jännittävää seurata, millaisia niistä ajan myötä sukeutuu. Vanhemmista kun ei ole muuta tietoa kuin se, että nekin ovat Tyrnävän kantaa. Haimme tällä kertaa siitosmunat lähistöllä sijaitsevalta lintutilalta, Siltajoen Sirkuksesta.

Näyttää siltä, että näissä nyt kuukauden vanhoissa tipuissa on kaksi kukkoa ja yksi kana. Toivon hartaasti, ettei kanaksi oletettu osoittaudu sekin ajan myötä kukoksi. Tälle tontille tuskin tulee Johan Ludwigin lisäksi muita kukkoja mahtumaan. 

Hän on kukkulan itseoikeutettu kuningas.

Viime päivinä Miisa on tuonut poikasensa pihalle ulkoilemaan. Kukko rouvineen pidetään silloin visusti omassa tarhassaan, ettei synny turhia kahnauksia. Viimeinen eläkeläiskana saattaa hengailla tipueen lähistöllä, mutta viihtyy enimmäkseen itsekseen ja meidän seurassamme.

Tipujen maailmanvalloitusta on kiehtovaa seurata. Ja hyvin on tämä päivälleen pesuettaan vuoden vanhempi kanaemo jälkeläistensä kasvattamisesta huolehtinut. Luonto on kyllä ihmeellinen.

Alppiruusumme ovat alkaneet kukkia uudelleen!

Suruisan kevään säveliä

Aasa 5.10.2008 - 4.4.2019

Mustarastaat lurittelevat taas pihallamme. Niitten laulussa on nyt tavallistakin pakahduttavampi sointi. Keväästämme tuli yllättäen surullinen.

Aasa kuoli torstaina, ilman että osasimme yhtään valmistautua asiaan. Se vain tuupertui kauppareissullamme maahan. Kyykistyin silittämään sitä ja sanoin sen nimeä, mutta se ei reagoinut. Sydän löi käteni alla hetken, ja sitten tuli hiljaista.

Pahimman hämmennyksemme laannuttua Markku nosti Aasan syliinsä ja kantoi kotiin. Onneksi emme olleet kaukana kotoa. Asetimme Aasan omalle petilleen pihamökin eteiseen. Se näytti nukkuvan.

Varoitan: tästä tulee varmasti pitkä teksti. Pitkä on ollut itkukin, eikä sille loppua näy. Aasa jätti ison, kipeän tyhjän jälkeensä.

Tämä kuva jäi viimeiseksi Aasasta otetuksi. Seuraavana päivänä se kuoli.

Kun edellinen koiramme Alli lähti samalla tavalla yllättäen, päätin etten ikinä enää ota koiraa. Koiraton koti alkoi kuitenkin pian tuntua joltakin muulta kuin kodilta. Sieltä puuttuivat kaikki kotoisat äänetkin. Jo parin viikon päästä Allin kuolemasta huomasin viettäväni yhä enemmän aikaa netissä sille sopivaa seuraajaa etsien. Pian tiemme Aasan kanssa kohtasivat.

Aasa syntyi Ilmajoella yhtenä Lillin ja Artun kymmenestä rakkauslapsesta. Lilli oli fiini, ruskeapilkullinen näyttelydalmatialainen. Lillin emännällä oli sen varalle aivan toisenlaiset suunnitelmat, ja  Lillin raskaus tuli hänelle harmillisena yllätyksenä. Mutta Lilli ja Arttu olivat toista mieltä. Arttu, kylällä vapaana luuhatessaan pahennusta herättänyt sileäkarvainen noutaja, kiipesi Lillin tarhaan parimetrisen aidan yli, ja pentue sai alkunsa.

Aasa on jo vähän alkanut saada pilkkuja syntymänsä jälkeen.

Kun menin ensimmäistä kertaa pentuja katsomaan ja omaani valitsemaan, väsynyt mutta onnellinen Lilli tervehti minua pihalla. Sen nisät melkein viistivät maata. Kymmenen pennun äitiys oli selvästi ottanut voimille. Sisällä Lilli epätoivoisesti yritti tuuppia kuonollaan eri puolille tupaa hajoavaa katrastaan yhteen nurkkaan, valvovan silmänsä alle. Pentuja oli mustapilkullisia, ruskeapilkullisia ja yksi kokonaan suklaanruskea. Miten näistä osaisi valita yhden? Onneksi minun ei tarvinnut päättää. Lattialla istuessani Aasa määrätietoisesti kapusi rykelmässä nukkuvien sisarustensa ylitse, istui syliini ja alkoi imeä sormeani. Se oli valinnut minut. 

Luovutusiän koittaessa toimme Aasan lisäksi mukanamme sen siskon, joka oli tulossa samalle paikkakunnalle. Sisko oli ruskeapilkullinen, hailakkasilmäinen ja unelias lallukka. Siitä kasvoikin ystävällinen ja hyvätapainen koira. Aasan mustista nappisilmistä ja terävistä hampaista sitä vastoin ymmärsimme heti, että tässä tytössä on ytyä. Eikä Aasa meitä todellakaan helpolla päästänyt. Aasa tapasi siskoaan muutaman kerran, mutta päätti sitten, ettei enää tulla juttuun.

Pentuna Aasa oli mahdoton riiviö. Se terrorisoi niin perhettä kuin vierailijoitakin. Kun sisareni valtava englanninsetteriuros Roki tuli ensi kertaa vierailulle, Aasa roikkui sen korvissa ja turkissa takiaisena niin kauan, että Roki hermostui. Mutta Aasapa liukui salamannopeasti X-asennossa matalan sohvan alle Rokin ulottumattomiin. Ja tämä toistui ja toistui. Mutta niin vain Rokista ja Aasasta tuli ajan myötä mitä parhaimmat kaverukset.

Jos ulko-ovi sattui jäämään raolleen, Aasa otti välittömästi hatkat. Se juoksi suin päin lähellä kulkevan tien yli autontorvien soidessa. Olin ihan varma, ettei Aasa selviä hengissä edes ensimmäisestä elinvuodestaan. Onneksi olin väärässä: yhteisiä vuosia kertyi lähes yksitoista. 

Ensimmäisen vuoden ajan vierailimme onnellisesti koirapuistossa, jossa Aasa sai purkaa loputonta tarmoaan ja vauhtiaan toisten koirien kanssa. Aasa oli se, joka takaa-ajoleikissä aina johdatti koko pitkää letkaa. Sen nopeus oli räjähtävää. Epäilin välillä, että siinä olisikin noutajan sijasta vinttikoiraa.

Vuoden iässä Aasan dominoiva luonne alkoi aiheuttaa hankaluuksia leikeissä toisten koirien kanssa, ja koirapuistokäynnit jäivät. Se alkoi myös räyhätä vastaantuleville vieraille koirille. Vanhoja tuttuja se sitä vastoin rakasti palavasti. Olin ymmälläni: minulla oli elämäni ensimmäinen ongelmakoira. Remmiräyhääjä pahimmasta päästä.

Markus on kuvannut Aasan jollakin heidän lukemattomista retkistään.

Koirakoulusta selvisimme kyllä loistavin paperein, mutta arkielämässä pulmamme sen kuin kasaantuivat. Kävimme ongelmakoirakursseilla, koirakimppakävelyillä, ja kotonakin vieraili koirakuiskaaja. Jonkin aikaa näitten yritysten jälkeen meni aina hyvin, mutta sitten jotenkin huomaamatta luisuttiin takaisin ongelmiin. Totesin olevani aivan eri temperamenttia Aasan kanssa. Olin sille yksinkertaisesti liian hidas. 

Onneksi Aasa tyyntyi iän myötä. Kun Markku tuli elämäämme, tilanne rauhoittui vuosi vuodelta. Aasa sai Markusta kaipaamansa isännän. Viimeiset neljä vuotta Aasan elämä - ja sen myötä meidänkin - oli todellista luksusta. Naapurin Markus alkoi silloin ulkoiluttaa ja muutenkin hoitaa Aasaa. Heistä tuli erottamaton parivaljakko, jonka näki liikkuvan milloin missäkin päin taajamaa. Aasan ja Markuksen yhdessä taivaltamat kilometrit menevät varmasti pitkästi yli tuhannen.

Ihmeellisintä oli se, että Markus sai houkuteltua Aasan myös uimaan. Se nouti innoissaan keppiä vedestä. Olimme ällistyneitä: itse emme olleet saaneet Aasaa veteen muuta kuin joskus pahimmilla helteillä väkisin kantamalla. Silloinkin se ui heti hädissään rantaan. Olin siitä taas saanut syyn epäillä, mahtoiko Aasan isä sittenkään olla noutaja. Mutta Markus sai kuin saikin taiottua Aasasta esiin vedestä nauttivan noutajan.

Aasa on tullut Markuksen kanssa uintireissulta.

Vaikka Aasan särmikkäässä luonteessa oli omat haasteensa, sen hyvät ominaisuudet peittosivat kirkkaasti ongelmat. Aasan rakkaus ihmisiin, erityisesti lapsiin, oli pohjatonta. Lapset saivat kiipeillä Aasan päällä, rutistella ja leipoa sitä miten mielivät. Aasa vain nautti käsittelystä ja käänsi kylkeä. Kun silmä vältti, se nuoli vauvojen naamat ja taaperoitten korvantaukset. Aasa ehti hoitaa ja rakastaa montaa suvun vauvaa. Ja kyllä sitä rakastettiin!

Halaus.

Aasa kuoli torstaina illansuussa. Olomme oli sen jälkeen epätodellinen. Nukuin seuraavana yönä tuskin lainkaan. Aamuyöllä nousin ja kuljin huumaavan lintujenlaulun keskellä piharakennukselle. Aasa näytti nukkuvan siellä suloisesti. Silitin sen kylmää poskea, rapsutin korvaa. Ennen se aina aamuisin nosti unisena päätään, ja sen leuan alta nousi lämpimän koiran kotoisa tuoksu.

Markus ja Aasa.

Aasa lepää nyt maalla Markun talon luona, tulevan metsäpuutarhamme reunalla. Meiltä on kyselty, voimmeko vielä kuvitella ottavamme uuden koiran. Tuskin otamme, kädet kun ovat täpötäynnä hommaa ilmankin. Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa "ei koskaan". Jos elämä joskus heittää eteemme kodittoman koiran, päätös saattaa yllättäen murentua.

Vaihteeksi koirista

Jotta tästä ei ihan kanablogi tulisi, on välillä kirjoittettava muusta – vaikka koirista! Niitten kanssa pääsemme kyllä nykyään melkein hävettävän helpolla. Markus on niin ahkera lenkkeilijä, ettei meidän tarvitse juurikaan hoitaa muuta kuin aamu-ulkoilutukset. Markuksella on usein veli mukanaan, ja lenkit saattavat kestää jopa tunteja. Arvelen, että veljekset voisivat osallistua Ironman-kisaan, sen verran kova kunto heillä täytyy olla. Hyvässä kunnossa ovat heidän ansiostaan toki myös koiramme, vaikka eivät enää ihan nuoria olekaan: Aasa on täyttänyt kymmenen ja Vilikin kahdeksan.

Koiramme ovat Markuksen kanssa kolunneet varmasti joka kolkan ainakin kymmenen kilometrin säteellä kodistamme. Välillä minulle tulee heidän retkiltään kuvia paikoista, joita en edes tunnista, vaikka olen lähes koko ikäni näillä kulmilla asunut.

Lenkin jälkeen Aasa saattaa päästä vielä Markuksen kotiin hemmoteltavaksi. Puruluu maistuu aina.

Markuksen luona saa joskus ihania erivapauksia: pääsee nojatuoliin.

Hyppyrimäen laella kevättä haistelemassa.

Vili pitää usein suussaan Markukselta saamaansa pehmolelua. Se saattaa viettää näin pitkiäkin aikoja, välillä silmät kiinni.

Meille ei ole selvinnyt, mitä tämä Vilin erikoinen tapa tarkoittaa.

Aasa ei ole vielä alkanut pudottaa talvikarvaansa, mutta pian ne tuskastuttavat ajat ovat taas edessä. Täytyy lohduttautua sillä, että ainakin osa karvoista päätyy hyötykäyttöön. Puhdistaessaan linnunpönttöjä Markku nimittäin löysi pihamökin nurkalla olevasta pöntöstä taidokkaasti rakennetun pesän. Viime kesän asukas, talitintti, oli huovuttanut sen Aasan karvoista ja sammalesta! Pesän sisuksiin oli jäänyt yksi pikkuriikkinen, kuoriutumaton muna.

Talitintit laulelevat jo kiivaasti, ja eilisaamuna pihassamme ruokaili mustarastas. Se tietää kevättä. Malttakaapa hetkinen, kohta niitä pesänrakennusaineksia alkaa tulla.

Johan Ludwig, tietenkin

Kananuorikkomme Maisa läsähti joulukuun alussa pesään hautomaan, eikä enää suostunut sieltä nousemaan. Hellyin lopulta, ja annoin periksi: tilasin siitosmunia, tyrnäväläistä kantaa. Lintu-parka ei vain lopettanut puuhaansa millään muulla ilveellä. Se varmaan hautoisi edelleen, jos ei olisi lopulta saanut tulosta aikaiseksi.

Tammikuun puolivälissä kaivelin Maisan alta kasan lämpimiä munia, joita se oli pesäänsä haalinut. Ujutin tilalle seitsemän postin tuomaa munaa. Seurasi pahimmoilleen kova pakkasjakso, ja mietin huolissani, miten hautominen mahtaa onnistua pesässä, joka on kanalan lattianrajassa. Asettelimme ensihätään pesän ympärille kireimmiksi pakkasöiksi kuumia vesikanistereita. Sitten hankimme lämpölampun. Lämpötila pysyi sillä kohtalaisena.

Kylmä tai ei, emo ei poistunut pesästä kuin pikaisesti kerran päivässä. Silloin se häthätää söi, kylpi, venytteli ja teki valtaisan haudontakakan! Kolmen viikon kuluttua uurastus palkittiin: munista kuului piipitystä. Emo kuulosteli päätään kallistellen, jutteli munille ja käänteli niitä. Seuraavana päivänä - Runebergin päivänä - piipitys yhtäkkiä voimistui. Emon rintasulkien alta pilkisti untuvainen tipu.

Emo opettaa vastakuoriutunutta poikasta syömään hienonnettua kananmunaa.

Odottelimme jännittyneinä muita kuoriutujia, mutta niitä ei kuulunutkaan. Annoimme munien olla pesässä monta päivää. Emo alkoi kuitenkin vaikuttaa stressaantuneelta, kun se ei voinut vieläkään poistua pesästä ja keskittyä kunnolla ainokaisensa hoitoon. Poistin munat sen alta vähin erin. Niissä ei ollut mitään elonmerkkejä, ei edes halkeamia. Kukaan ei ollut yrittänytkään kuoriutua munista.

Onneksi syntyi edes tämä yksi, ja Maisa pääsi hoivaamaan  pikkuistaan oikein sydämensä kyllyydestä. Se onkin hoitanut homman esimerkillisesti, vaikka on äidiksi kovin nuori.

 

Pitkän haudonnan aikana kylpeminen jäi vähälle, ja vahinko otetaan nyt takaisin.

On hänessä vanhoissa rouvilla ihmettelemistä. 

Vitsailimme, että mahtaako Runebergin päivän tipustamme tulla Fredrika vai kenties Johan Ludwig. Kovasti tietenkin toivoimme kanaa, että voisimme sen täällä taajamassa pitää joukon jatkona. Toivo alkoi hiipua nopeasti tipun otsasta työntyvän komean sahalaitasen harjan myötä. Tietenkin tästä ainoasta tuli kukko. Nyt on parvessa Johan Ludwig ja meillä kuumeinen mietintä, miten ihmeessä pystyisimme tämän komistuksen pitämään naapureitten häiriintymättä.

Emo vei jo kolmeviikkoisen poikasensa yöksi katonrajassa olevalle hyllylle. Vatsan alla tipu pysyy lämpimänä.

Äiti ja poika.

Minni, Maisa ja Miisa

Vietimme taas uudenvuodenaattoa maalla Markun talolla. Ilotulitusta pelkäävien koirien takia – tai ansiosta – tästä on tullut jo perinne. Mikäs siinä, mukavaahan siellä taas oli. Vuosi vaihtui höyryävässä paljussa maljoja nostellen, hyinen talvimyrksy ympärillämme.

Minua vain huoletti kovasti jättää kanat kotiin. Pelkäisivätkö ne ilotulituksen ääniä, ja kuka varmistaisi, että kanalassa voidaan kaikin puolin hyvin? Valotkin pitäisi illalla sammuttaa ja taas aamulla sytyttää. Onneksi koiriemme luottoulkoiluttaja, Markus, asuu vain kivenheiton päässä meiltä. Eläinrakas nuorimies lupasi huolehtia kanoistamme, veljensä avustuksella.

Kaikki oli mennyt loistavasti. Kanat eivät olleet olleet moksiskaan rakettien paukkeesta. Kun kotiuduimme myöhään seuraavana iltapäivänä, meitä odotti täällä tyytyväinen, hyvin syönyt kanaparvi.

Markus kysyi minulta, mikä ruskean, tyrnäväläisen kanamme nimi on. Vähän nolona totesin, että ei meidän ole tullut annettua nuorikoille nimiä. Tulee vain puhuttua niiden värien mukaan pienestä ruskeasta kanasta, harmaasta pikkukanasta ja harmaakaulasta. Onhan se kieltämättä hankalaa. Sitä paitsi, nämähän eivät enää edes ole pieniä, vaan likimain samankokoisia kuin vanhat rouvamme. Yksi on jopa päättänyt ryhtyä äidiksi, ja hautoo yötä päivää jo kolmatta viikkoa.

Harmaakaula, harmaa pikkukana ja pieni ruskea kana kesällä, kun ne olivat vielä oikeasti pieniä.

Sanoin Markukselle, että keksi sinä niille nimet! Ja hänhän keksi heti. Pienen ruskean hän nimesi Minniksi, harmaan Maisaksi, ja harmaakaulasta tuli Miisa. Minusta nimet ovat kerrassaan mainiot.

Markus ja Minni.

Niin vain kanamme saivat nimet sopivasti, uuden vuoden alkajaisiksi. Ja miten helposti se kävi. Uusi vuosi, uudet kujeet, uudet nimet.

Talvikanalassa on tiivis mutta mukava tunnelma. Ketään ei sorreta ylen määrin.

Maisa on päättänyt ryhtyä äidiksi, vaikka on itsekin kuoriutunut vasta kesäkuussa. Teiniäiti ei ymmärrä, ettei kukottoman parven munista kuoriudu tipuja, vaikka kuinka hautoisi.

 

 

Miisa, nuorisoporukan johtaja.

Päivä pitenee nyt kukonaskelin. Kuljemme kohti kevättä! Tulevan kesän suunnitelmatkin itävät jo mielessä. Haluan, että koko piha aidataan verkolla. Kanojen takia. Pitäähän niiden saada vapaana olla, ilman että jatkuvasti tarvitsee vahtia, milloin porukka ajautuu huomaamatta naapurin puolelle.