Jotta tästä ei ihan kanablogi tulisi, on välillä kirjoittettava muusta – vaikka koirista! Niitten kanssa pääsemme kyllä nykyään melkein hävettävän helpolla. Markus on niin ahkera lenkkeilijä, ettei meidän tarvitse juurikaan hoitaa muuta kuin aamu-ulkoilutukset. Markuksella on usein veli mukanaan, ja lenkit saattavat kestää jopa tunteja. Arvelen, että veljekset voisivat osallistua Ironman-kisaan, sen verran kova kunto heillä täytyy olla. Hyvässä kunnossa ovat heidän ansiostaan toki myös koiramme, vaikka eivät enää ihan nuoria olekaan: Aasa on täyttänyt kymmenen ja Vilikin kahdeksan.
Koiramme ovat Markuksen kanssa kolunneet varmasti joka kolkan ainakin kymmenen kilometrin säteellä kodistamme. Välillä minulle tulee heidän retkiltään kuvia paikoista, joita en edes tunnista, vaikka olen lähes koko ikäni näillä kulmilla asunut.
 |
| Lenkin jälkeen Aasa saattaa päästä vielä Markuksen kotiin hemmoteltavaksi. Puruluu maistuu aina. |
 |
| Markuksen luona saa joskus ihania erivapauksia: pääsee nojatuoliin. |
 |
| Hyppyrimäen laella kevättä haistelemassa. |
 |
| Vili pitää usein suussaan Markukselta saamaansa pehmolelua. Se saattaa viettää näin pitkiäkin aikoja, välillä silmät kiinni. |
 |
| Meille ei ole selvinnyt, mitä tämä Vilin erikoinen tapa tarkoittaa. |
Aasa ei ole vielä alkanut pudottaa talvikarvaansa, mutta pian ne tuskastuttavat ajat ovat taas edessä. Täytyy lohduttautua sillä, että ainakin osa karvoista päätyy hyötykäyttöön. Puhdistaessaan linnunpönttöjä Markku nimittäin löysi pihamökin nurkalla olevasta pöntöstä taidokkaasti rakennetun pesän. Viime kesän asukas, talitintti, oli huovuttanut sen Aasan karvoista ja sammalesta! Pesän sisuksiin oli jäänyt yksi pikkuriikkinen, kuoriutumaton muna.
Talitintit laulelevat jo kiivaasti, ja eilisaamuna pihassamme ruokaili mustarastas. Se tietää kevättä. Malttakaapa hetkinen, kohta niitä pesänrakennusaineksia alkaa tulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti