Suruisan kevään säveliä

Aasa 5.10.2008 - 4.4.2019

Mustarastaat lurittelevat taas pihallamme. Niitten laulussa on nyt tavallistakin pakahduttavampi sointi. Keväästämme tuli yllättäen surullinen.

Aasa kuoli torstaina, ilman että osasimme yhtään valmistautua asiaan. Se vain tuupertui kauppareissullamme maahan. Kyykistyin silittämään sitä ja sanoin sen nimeä, mutta se ei reagoinut. Sydän löi käteni alla hetken, ja sitten tuli hiljaista.

Pahimman hämmennyksemme laannuttua Markku nosti Aasan syliinsä ja kantoi kotiin. Onneksi emme olleet kaukana kotoa. Asetimme Aasan omalle petilleen pihamökin eteiseen. Se näytti nukkuvan.

Varoitan: tästä tulee varmasti pitkä teksti. Pitkä on ollut itkukin, eikä sille loppua näy. Aasa jätti ison, kipeän tyhjän jälkeensä.

Tämä kuva jäi viimeiseksi Aasasta otetuksi. Seuraavana päivänä se kuoli.

Kun edellinen koiramme Alli lähti samalla tavalla yllättäen, päätin etten ikinä enää ota koiraa. Koiraton koti alkoi kuitenkin pian tuntua joltakin muulta kuin kodilta. Sieltä puuttuivat kaikki kotoisat äänetkin. Jo parin viikon päästä Allin kuolemasta huomasin viettäväni yhä enemmän aikaa netissä sille sopivaa seuraajaa etsien. Pian tiemme Aasan kanssa kohtasivat.

Aasa syntyi Ilmajoella yhtenä Lillin ja Artun kymmenestä rakkauslapsesta. Lilli oli fiini, ruskeapilkullinen näyttelydalmatialainen. Lillin emännällä oli sen varalle aivan toisenlaiset suunnitelmat, ja  Lillin raskaus tuli hänelle harmillisena yllätyksenä. Mutta Lilli ja Arttu olivat toista mieltä. Arttu, kylällä vapaana luuhatessaan pahennusta herättänyt sileäkarvainen noutaja, kiipesi Lillin tarhaan parimetrisen aidan yli, ja pentue sai alkunsa.

Aasa on jo vähän alkanut saada pilkkuja syntymänsä jälkeen.

Kun menin ensimmäistä kertaa pentuja katsomaan ja omaani valitsemaan, väsynyt mutta onnellinen Lilli tervehti minua pihalla. Sen nisät melkein viistivät maata. Kymmenen pennun äitiys oli selvästi ottanut voimille. Sisällä Lilli epätoivoisesti yritti tuuppia kuonollaan eri puolille tupaa hajoavaa katrastaan yhteen nurkkaan, valvovan silmänsä alle. Pentuja oli mustapilkullisia, ruskeapilkullisia ja yksi kokonaan suklaanruskea. Miten näistä osaisi valita yhden? Onneksi minun ei tarvinnut päättää. Lattialla istuessani Aasa määrätietoisesti kapusi rykelmässä nukkuvien sisarustensa ylitse, istui syliini ja alkoi imeä sormeani. Se oli valinnut minut. 

Luovutusiän koittaessa toimme Aasan lisäksi mukanamme sen siskon, joka oli tulossa samalle paikkakunnalle. Sisko oli ruskeapilkullinen, hailakkasilmäinen ja unelias lallukka. Siitä kasvoikin ystävällinen ja hyvätapainen koira. Aasan mustista nappisilmistä ja terävistä hampaista sitä vastoin ymmärsimme heti, että tässä tytössä on ytyä. Eikä Aasa meitä todellakaan helpolla päästänyt. Aasa tapasi siskoaan muutaman kerran, mutta päätti sitten, ettei enää tulla juttuun.

Pentuna Aasa oli mahdoton riiviö. Se terrorisoi niin perhettä kuin vierailijoitakin. Kun sisareni valtava englanninsetteriuros Roki tuli ensi kertaa vierailulle, Aasa roikkui sen korvissa ja turkissa takiaisena niin kauan, että Roki hermostui. Mutta Aasapa liukui salamannopeasti X-asennossa matalan sohvan alle Rokin ulottumattomiin. Ja tämä toistui ja toistui. Mutta niin vain Rokista ja Aasasta tuli ajan myötä mitä parhaimmat kaverukset.

Jos ulko-ovi sattui jäämään raolleen, Aasa otti välittömästi hatkat. Se juoksi suin päin lähellä kulkevan tien yli autontorvien soidessa. Olin ihan varma, ettei Aasa selviä hengissä edes ensimmäisestä elinvuodestaan. Onneksi olin väärässä: yhteisiä vuosia kertyi lähes yksitoista. 

Ensimmäisen vuoden ajan vierailimme onnellisesti koirapuistossa, jossa Aasa sai purkaa loputonta tarmoaan ja vauhtiaan toisten koirien kanssa. Aasa oli se, joka takaa-ajoleikissä aina johdatti koko pitkää letkaa. Sen nopeus oli räjähtävää. Epäilin välillä, että siinä olisikin noutajan sijasta vinttikoiraa.

Vuoden iässä Aasan dominoiva luonne alkoi aiheuttaa hankaluuksia leikeissä toisten koirien kanssa, ja koirapuistokäynnit jäivät. Se alkoi myös räyhätä vastaantuleville vieraille koirille. Vanhoja tuttuja se sitä vastoin rakasti palavasti. Olin ymmälläni: minulla oli elämäni ensimmäinen ongelmakoira. Remmiräyhääjä pahimmasta päästä.

Markus on kuvannut Aasan jollakin heidän lukemattomista retkistään.

Koirakoulusta selvisimme kyllä loistavin paperein, mutta arkielämässä pulmamme sen kuin kasaantuivat. Kävimme ongelmakoirakursseilla, koirakimppakävelyillä, ja kotonakin vieraili koirakuiskaaja. Jonkin aikaa näitten yritysten jälkeen meni aina hyvin, mutta sitten jotenkin huomaamatta luisuttiin takaisin ongelmiin. Totesin olevani aivan eri temperamenttia Aasan kanssa. Olin sille yksinkertaisesti liian hidas. 

Onneksi Aasa tyyntyi iän myötä. Kun Markku tuli elämäämme, tilanne rauhoittui vuosi vuodelta. Aasa sai Markusta kaipaamansa isännän. Viimeiset neljä vuotta Aasan elämä - ja sen myötä meidänkin - oli todellista luksusta. Naapurin Markus alkoi silloin ulkoiluttaa ja muutenkin hoitaa Aasaa. Heistä tuli erottamaton parivaljakko, jonka näki liikkuvan milloin missäkin päin taajamaa. Aasan ja Markuksen yhdessä taivaltamat kilometrit menevät varmasti pitkästi yli tuhannen.

Ihmeellisintä oli se, että Markus sai houkuteltua Aasan myös uimaan. Se nouti innoissaan keppiä vedestä. Olimme ällistyneitä: itse emme olleet saaneet Aasaa veteen muuta kuin joskus pahimmilla helteillä väkisin kantamalla. Silloinkin se ui heti hädissään rantaan. Olin siitä taas saanut syyn epäillä, mahtoiko Aasan isä sittenkään olla noutaja. Mutta Markus sai kuin saikin taiottua Aasasta esiin vedestä nauttivan noutajan.

Aasa on tullut Markuksen kanssa uintireissulta.

Vaikka Aasan särmikkäässä luonteessa oli omat haasteensa, sen hyvät ominaisuudet peittosivat kirkkaasti ongelmat. Aasan rakkaus ihmisiin, erityisesti lapsiin, oli pohjatonta. Lapset saivat kiipeillä Aasan päällä, rutistella ja leipoa sitä miten mielivät. Aasa vain nautti käsittelystä ja käänsi kylkeä. Kun silmä vältti, se nuoli vauvojen naamat ja taaperoitten korvantaukset. Aasa ehti hoitaa ja rakastaa montaa suvun vauvaa. Ja kyllä sitä rakastettiin!

Halaus.

Aasa kuoli torstaina illansuussa. Olomme oli sen jälkeen epätodellinen. Nukuin seuraavana yönä tuskin lainkaan. Aamuyöllä nousin ja kuljin huumaavan lintujenlaulun keskellä piharakennukselle. Aasa näytti nukkuvan siellä suloisesti. Silitin sen kylmää poskea, rapsutin korvaa. Ennen se aina aamuisin nosti unisena päätään, ja sen leuan alta nousi lämpimän koiran kotoisa tuoksu.

Markus ja Aasa.

Aasa lepää nyt maalla Markun talon luona, tulevan metsäpuutarhamme reunalla. Meiltä on kyselty, voimmeko vielä kuvitella ottavamme uuden koiran. Tuskin otamme, kädet kun ovat täpötäynnä hommaa ilmankin. Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa "ei koskaan". Jos elämä joskus heittää eteemme kodittoman koiran, päätös saattaa yllättäen murentua.