maanantai 1. heinäkuuta 2019

Viimeinen mohikaani

Elämä koirattomassa kodissa on outoa edelleen. Välillä ikävä oikein vihlaisee. Toki Vili hoitaa yläkerrassa talon ainoan koiran virkaa kunniakkaasti. Mutta alakerrasta puuttuvat tutut äänet. Niitä kaipaa etenkin aamuisin: tassujen rapsetta, joka pysähtyy sängyn viereen. Aasan aamuhalaus oli vailla vertaansa. Kun sänkyyn ei saanut tulla, se nousi sängyn reunalle vain puolittain ja painoi silkkisen päänsä kainaloon tai rinnalle. Käänteli sitä siinä tovin.

On kummallista, että ulko-ovea voi nykyään pitää auki. Tosin eläkeläiskanat alkoivat röyhkeästi kulkea avoimesta ovesta sisälle taloon. Kerran nukkuessani aamupäivätirsoja ne olivat pakkautunet kaikki eteiseen. Jostakin syystä ne viihtyivät myös betonirappusilla. Mitä enemmän koetimme luoda kanasillemme vehreitä viidakko-olosuhteita, sitä hanakammin ne hakeutuivat kököttämään betonille. Aitasimme peräti koko pihan, jotta rouvat saisivat kuopsutella vapaudessa kaiket päivät.


Tunkeilijat ovella.


Puhun tarkoituksella menneessä aikamuodossa. Vanhat rouvat ovat nimittäin nyt peräkanaa lähteneet autuaammille matomaille. Enää on jäljellä yksi. Se liikuskelee pihapiirissä aaumuvarhaisesta iltamyöhään, ja hakeutuu seuraamme, kun olemme pihalla. Jos syömme tai kahvittelemme pihalla, se asettuu pöydän alle, ja kun vilvoittelemme löylyjen välissä, se tulee saunan terassille oleilemaan. Saattaa huomaavaisesti nokkaista hyttysen iholtamme, ottaa sitten nokoset. Ikä selvästi jo painaa; vanhus nukkuu paljon.


Enää yksi alkuperäisestä kuuden porukasta on jäljellä.


Yöt tämä "viimeinen mohikaani" viettää vanhassa tarhassa Miisan ja kolmen tipun kanssa. Kyllä, kuoleman vierailujen välissä saimme taas kokea syntymän ihmeen. Kesäkuun alussa Miisan hautomista munista kuoriutui kolme pientä harmaata mörköä. On taas jännittävää seurata, millaisia niistä ajan myötä sukeutuu. Vanhemmista kun ei ole muuta tietoa kuin se, että nekin ovat Tyrnävän kantaa. Haimme tällä kertaa siitosmunat lähistöllä sijaitsevalta lintutilalta, Siltajoen Sirkuksesta.




Näyttää siltä, että näissä nyt kuukauden vanhoissa tipuissa on kaksi kukkoa ja yksi kana. Toivon hartaasti, ettei kanaksi oletettu osoittaudu sekin ajan myötä kukoksi. Tälle tontille tuskin tulee Johan Ludwigin lisäksi muita kukkoja mahtumaan. 


Hän on kukkulan itseoikeutettu kuningas.


Viime päivinä Miisa on tuonut poikasensa pihalle ulkoilemaan. Kukko rouvineen pidetään silloin visusti omassa tarhassaan, ettei synny turhia kahnauksia. Viimeinen eläkeläiskana saattaa hengailla tipueen lähistöllä, mutta viihtyy enimmäkseen itsekseen ja meidän seurassamme.

Tipujen maailmanvalloitusta on kiehtovaa seurata. Ja hyvin on tämä päivälleen pesuettaan vuoden vanhempi kanaemo jälkeläistensä kasvattamisesta huolehtinut. Luonto on kyllä ihmeellinen.




Alppiruusumme ovat alkaneet kukkia uudelleen!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti