sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Lusikat kiertoon





Olen aina ollut kierrätyshenkinen, mutta asuminen tässä talossa näyttää kasvattavan minut pikkuhiljaa ajatukseen, etten hanki enää mitään sellaista, mikä ei ole TÄYSIN välttämätöntä. (Noh, se puutarhapaviljonki nyt oli siinä rajalla...) Tavaraa on niin paljon, että ainakaan en enää osta mitää uutena.

Talon lukemattomiin sopukoihin, komeroihin ja ulkorakennuksiin on vuosien saatossa kertynyt esineitä, jotka kertovat nyt jo neljän sukupolven elämästä. Ja myös muitten, minulle tuiki tuntemattomien ihmisten elämästä, sillä isä, sota-ajan lapsi, oli kova hamstraamaan kaikenlaista, mitä joskus saattaisi tarvita. Ja hänellä oli verkostonsa. Niinpä täältä löytyy mitä merkillisimpiä työkaluja, puolittain tai ei lainkaan toimivia koneita ja laitteita, erilaisia vempaimia, koukkuja ja telineitä, Porcelain Artist -lehden vuosikertoja 1980-luvulta (en tiedä ketään posliinimaalaria lähipiiristä enkä kauempaakaan), mehumaijoja, pilkkijakkaroita, lihamyllyjä, jopa uittovälineitä... vain muutaman esimerkin mainitakseni. Toisinaan siirtelen tavaroita neuvottomana paikasta toiseen. Kun ei niitä oikein osaa hävittääkään.

Tässä eräänä päivänä kokosin itseni ja tartuin yhden rapunaluskomeron siivousurakkaan. Sen pitkään, matalaan peräosaan on säilötty jos jonkinlaista yleishyödyllistä tavaraa. Laitoin ensi alkuun kierrätykseen jätesäkillisen monoja ja kenkiä. Syvemmälle kaivauduttuani vastaani tuli yllättäen myös pitkään kadoksissa ollut kassillinen hopea- ja alpakkalusikoita. Se oli kyllä upea löytö, aarre suorastaan! Kauniilla, tummuneilla, koristeellisilla lusikoilla on myös tunnearvoa: valtaosa niistä on isän saamia palkintoja. Ne on ilman muuta säilytettävä talossa – ja jos ei talossa, niin vähintäänkin suvussa.

Äiti on kai kiillotellut ja pyöritellyt palkintolusikoita ja muita kiluja ja kaluja elämänsä aikana riittämiin, sillä hän alkoi tuskailla, että mitä ihmettä näilläkin nyt tehdään ja kukahan näitä oikein haluaisi. Minä sitä vastoin jätin komeron siivouksen sikseen ja aloin innoissani jatkojalostaa löytöäni. Kyllähän näille käyttöä keksitään!


Paviljongin kattoa koristaa nyt "lusikkahimmeli", joka liikehtii ja pyörii tuulessa hiljalleen.

Lusikoitten joukossa oli myös joitakin hienoja kakkulapioita ja kauhoja.

Lusikoissa on ihastuttavia yksityiskohtia. 

Kun siskontyttö tuli käymään ja löysi minut "lusikkahimmelitehtaastani" salin pöydän äärestä, hän epäili minun seonneen lopullisesti. Siinä oli levällään työkalupakki ja ympäriinsä pihtejä, metallilankaa, lusikoita, kauhoja, helmiä, jopa mummolan vanhoja ikkunanpokia... Hetken puuhiani seurattuaan hän kuitenkin toimitti lapsuuden askarteluinnostuksesta jäljelle jääneet helmensä ynnä muut tilpehöörit minulle ja toivoi lusikkahimmeliä omaan uuteen asuntoonsa.

Niin, että ei tämän tekstin otsikoksi tullutkaan hänen ensin ehdottamansa "Nyt mie romahin". Talossa vain uusiokäytetään ja kierrätetään. Siskokin tilasi jo omenapuuhunsa lusikkahimmelin, sellaisen oikein järeän. Ne mummolan ikkunanpokat jäivät toistaiseksi käyttämättä, mutta saattepa nähdä. Kyllä niillekin uusiokäyttöä vielä löytyy, nyt kun luovuuteni yllättäen on alkanut kukkia.


Materiaalia jäi myös tulevaa tuotantoa varten. (Huom. Purkki on viiden litran vetoinen.)

Yläkerran portaikon kattoon syntyi himmeli pikkulusikoista.

Paremmin esillä kuin kassissa komerossa.




tiistai 24. kesäkuuta 2014

Kun on oikein pieni



Kun on oikein pieni, 
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla, 
kun on oikein pieni.




Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa, 
kun on oikein pieni.





Kun on oikein pieni, 
voi istua lumihiutaleille,
ja liitää maailman tuulien teille, 
kun on oikein pieni. 

(Hannele Huovi)


maanantai 23. kesäkuuta 2014

Juhannuksen päätteeksi

Tänään pihapiirissä on tuntikausia luritellut jokin lintu erityisen kauniita sävelmiä. En muista aiemmin kuulleeni näillä kulmilla sellaista. Minä en tunne lintuja, mutta Markku arveli, että se voisi olla laulurastas. Toivottavasti se kotiutuu tänne pysyvämmin. 

Olen jo jonkin aikaa saanut keräillä omasta pihasta vihreitä salaattiaineksia sekä yrttejä: mangoldia, keräsalaattia, ranskalaista rakuunaa, sitruunamelissaa, timjamia, persiljaa, ruohosipulia... Kyllä kelpaa laitella kesäisiä ruokia. Huolenaiheitakin on ilmaantunut: kurkun taimet nuupottavat pahaenteisesti kasvihuoneessa. Menetin jo yhdet taimet keväällä ilmeisesti asettamalla lämmittimen liian lähelle niitä. Käykö näitten toistenkin kalpaten? Lisäksi totesimme tänään äidin kanssa kirvojen vallanneen marjapensaat. Aloitimme urhoollisesti torjunnan mäntysuopavedellä. 


Juhla ja juhannus: ruusuja ja ruokaa.

Eilen laittelimme ruokaa,  kalaa ja uusia perunoita, ikään kuin juhannuksen päätteeksi. Mäellä asuvaa sukua kokoontui syömään siinä määrin, että jouduin jo lisäämään "salin" pitkään pöytään yhden jatkopalan. Aion jättää sen siihen pysyvästi, nyt kun huoneessa on tilaa. Toinen jatkopala odottaa vielä vuoroaan komerossa, mutta eiköhän sekin paikalleen asetu kesän kuluessa. 


Salaattiaineksista osa on jo omalta maalta.

Sillistä tuli tosi hyvää!

Uusia perunoita, toistaiseksi vielä kaupan laarista.

Varhaiskaalista, paprikasta, sipuleista ja fetajuustosta syntyi herkullista wokkia. 

Veljenvaimon ohjeella tehdystä sillistä on tullut suorastaan juhannusperinne. Se on niin hyvää, että suosittelen kokeilemaan:

Smetanaista silliä Sirpan ohjeella 

- kevytsuolattu sillifile pilkotaan
- lisätään reilusti pieneksi hakattua punasipulia ja tuoretta tilliä
- joukkoon sekoitetaan smetanaa, joka tarvittaessa notkistetaan kermalla
- maustetaan sitruunapippurilla (tai rouhitulla mustapippurilla)


Maistuu muulloinkin kuin juhannuksena! Odotan omien uusien perunoiden kypsymistä.


Sisko kuvaili.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kaupungin laidalla hiljaista




Olemme viettäneet kaupunkijuhannusta, mikä näillä keleillä tuntuukin hyvältä ratkaisulta. Sitä paitsi, juhannustaikahan tunnetusti pakenee keskikesän juhlan aikaan rannoilta, niemistä ja notkelmista kaupunkiin. On ihan hiljaista, tuoksut voimistuvat, lintujen äänet ja muut luonnon äänet kuuluvat selvemmin. Tänä aamuna piti oikein pysähtyä kuuntelemaan: kaupungin taustahumu, joka normaalioloissa on niin itsestäänselvää, ettei sitä edes tiedosta, on vaimennut tyystin. Käki kukkui, vaikka luulin, että se oli jo saanut vihneen kurkkuunsa.

Kuopus otti Aasan mukaan lähtiessään isänsä kanssa maalle koko pitkäksi viikonlopuksi. Kun pakollinen koiranulkoilutus on jäänyt päiväohjelmastamme, olemme käyneet pyöräilemässä. (Se on harvinaista, sillä tavallisesti liikkuminen ilman koiraa tuntuu hölmöltä.) Aattona kävimme pyörillä hakemassa rauduskoivun oksia saunavastoihin. Eilisaamuna pyöräilimme veljen ja hänen naisystävänsä Sarin luokse puutarhakierrokselle ja aamukahville, illalla taas siskon luokse saunaan ja syömään. Matkat tosin eivät ole järin pitkiä, mutta voin kuitenkin sanoa pyöräilleeni!




Aattona äiti torhastautui aamuyhdeksältä nostamaan lippua salkoon. Hetken päästä hän havahtui, että liputuspäivä onkin vasta juhannuspäivänä. Asiaa hetken selviteltyämme totesimme, että lippu kuuluu nostaa salkoon aattona iltakuudelta ja se saa liehua ilmassa läpi yön ja seuraavan päivän. Laskimme lipun äkkiä alas, ja operaatio toteutettiin oikeaoppisesti illalla.


Aamutuimaan.

Juhannusaattona kello 18.00.


Juhannusaaton suuri juhlahetki oli kylpeä pihasaunassa äidin tekemillä vastoilla. Se tuoksu!


Äidin tekemät.
Kaupunkioloihin sovellettu juhannuskoivu. 
Kurkkaus sinisen kesäkamarin ikkunasta.


Olemme ottaneet juhannuksen suomat vapaapäivät rennosti: nukkuneet niin pitkään kuin huvittaa (eilisaamuna peräti kahdeksaan!), puuhailleet pihassa (veljen naapurissa tapasin hengenheimolaisia: pariskunnan joka vietti innoissaan juhannusta tekemällä puutarhatöitä), syöneet hyvin, juoneet viiniä. Jalkapalloakin on katsottu.


Tuleva projekti: Markun tontin laidalta löytyi vanha aidanpätkä, joka tulee reunustamaan kasvimaatamme. 
Peruna kasvaa kotipihassa mallikkaasti, mutta eilen totesimme, että mökillä monet perunanvarsista olivat paleltuneet!
Ruukkupuutarha voi hyvin. 
Sari toi ihastuttavan vaaleanpunaisen verenpisaran, jonka aion saada säilymään kellarissa myös talven yli.

Olen siirtänyt työhuoneeni vanhaan keittiöön, nyt kun kulku sen ja "salin" välillä on Markun aloittaman remontin myötä jälleen käytössä. Salin pitkälle pöydälle, joka oli jatkuvasti kirja- ja paperipinojeni peitossa, voi nyt kattaa ruuan vaikka kymmenelle hengelle. Siellä onkin aterioitu ahkerasti, niin myös juhannuksena, kun ulkoruokailu ei kolean sään vuoksi houkutellut.

(Salin remontin on tarkoitus jatkua verkalleen. Ehdotin, että tavoitteeksi asetettaisiin äidin kahdeksankymppiset. Jospa niitä juhlittaisiin kahden vuoden kuluttua täysin remontoidussa tilassa?)






Ja lopuksi tärkeä uutinen, joka ei ihan ehtinyt mukaan edelliseen tekstiini: perheessäni on paitsi tuore sosionomi myös tuleva lähihoitaja. Yhteishaussa kuopukselle avautuivat paikallisen sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksen ovet. Yhdestätoista serkuksesta viimeisenä hän astuu nyt omalla tavallaan aikuiseen elämään.  





torstai 12. kesäkuuta 2014

Kesäisiä tuokiokuvia

(Prologi: Minulla on ollut ongelmia tietokoneeni kanssa, joten en ole saanut päivitettyä blogianikaan vähään aikaan. Eilen selvisi, että kone oli mennyt perusteelliseen juntturaan: kaikki, mitä se oli viime vuosina niellyt sekaviin sisuksiinsa, on nyt mennyttä. Nolointa tietysti on, että tämä tapahtui jo toistamiseen. Olen maksanut oppirahat nyt kahteen kertaan. Jokohan oppi menisi perille? Tämä olkoon siis uusi alku: tästedes tallennan järjestelmällisesti, varmuuskopioin tunnollisesti, kiellän kuopusta lataamasta pelejä koneelle...)

Muuten elämä talossa on sujunut mukavan kesäisesti. On lomailtu ja tehty töitä sopivassa suhteessa. Sukua on piipahdellut tämän tästä; vilkkaimpana päivänä talossa sattui käymään oman väen (neljä henkeä ja kaksi koiraa) lisäksi kymmenkunta lähisuvun jäsentä ja kolme koiraa. Kesäaika on yhtä kahvinkeittelyä!

Silmä alkaa tottua nurmikolle pystyttämäämme, aluksi pröystäilevältä tuntuneeseen paviljonkiin. Se on ollut käytössä miltei päivittäin: paviljongin suojassa on syöty, istuttu viinilasillisella tai kahvilla, pelattu korttia. Laitoin tuoksuherneitä itämään: tarkoitukseni on verhoilla paviljonki viehkosti kukkivin köynnöksin. Toivottavasti kesä on pitkä ja lämmin, jotta ne ehtivät kasvaa.


Ensimmäinen kesäateria paviljongissa nautittiin heti sään salliessa. 

Yhdelle aterialle siskontyttö loihti mozzarellasalaatin.

Päiväunet paviljongissa.


Toissayönä muutimme Markun kanssa kesäkamariin nukkumaan, koska kuopus katsoo talossa NBA-pelejä kaiket yöt. Erilaiset vuorokausirytmit on näin mahdollista sovittaa ilman suurempia konflikteja. Rauha on säilynyt ja hyvin on nukuttanut.

Olemme tehneet puutarhatöitä myös Markun talon pihalla. Jo alkukesästä siirsimme sinne täältä muutamia viinimarjapensaita, joiden jatkoksi ostimme yhden viherherukan ('Venny'). Kaivoimme veljeni pihalta tyrnipensaan vesoja ja istutimme ne tontin laitaan. Siellä on tilaa, ja minä aloin jo suunnitella laajempaa tyrnipuistoa. Ja voisihan sinne istuttaa myös kirksikkapuita, ja miksei omenaakin... Yllättäen viljelemme siis jo kolmessa paikassa.

Viime lauantai tuntui ensimmäiseltä oikealta kesälauantailta. Saunoimme Markun rantasaunassa ja uimme, usemman kerran. Kun istuimme saunan kuistilla vilvoittelemassa, edessämme lipui parvi kuikkia. Meidät havaittuaan ne sukelsivat yhtä aikaa ja nousivat pintaan käsittämättömän kaukana, monen sadan metrin päässä.


Löylyjen välissä saunan kuistilla.

Aurinko laskee lähisaaren taakse.

Alkuviikosta vierailimme veljeni mökillä. Siellä oli mukavaa ja leppoisaa, niin kuin aina. Luonnonrauha erämaajärven rannassa on ihmeellistä. Vaikka sää muuttui viileäksi ja sateiseksi, oli pakko istua hytisemässä kuistilla niin ilta-aterialla kuin aamukahvillakin. Sisälle ei kerta kaikkiaan raaskinut mennä.


Talomme kaappien uumenista löytyi nippu avaimia, jotka eivät sopineen mihinkään lukkoihin. Veljenvaimo halusi ne. Mökkikäynti paljasti, mihin hän niitä tarvitsi: tuulikelloon.


Tänään on merkittävä päivä. Esikoinen ilmoitti saaneensa pitkittyneet opintonsa päätökseen ja valmistuneensa viimeinkin sosionomiksi. Vielä tänään pitäisi myös yhteishaun tulosten selvitä. Missä mahtaa opiskella kuopus ensi syksynä?



tiistai 3. kesäkuuta 2014

Jo joutui armas aika




Olipa liikuttavaa kuulla Suvivirsi vielä kerran.

Laskin, että perheessäni on ollut peruskoululaisia tasan kahdenkymmenen vuoden ajan: esikoinen aloitti koulutiensä vuonna 1994, ja kuopus päätti sen viime lauantaina. 

Kyynel nousi silmään jo koululle ajaessamme. Nyt se on ohi, oppivelvollisuus, ja jotain uutta on tulossa. Mitä?

Äiti sanoo, ettei tuomi ole koskaan kukkinut niin komeasti kuin tänä keväänä. 
Suvun kuopus uinailee kuopukseni sylissä.

Talossa on eletty kesätunnelmissa. Markulla alkoi loma, josta minä olen nauttinut vähintäänkin yhtä paljon kuin hän. Muutamia sateisia ja kylmiä päiviä lukuun ottamatta sää on ollut mitä mainioin kaikenlaiseen ulkona puuhailuun. Paljon on taas tapahtunut.

Peruna alkaa olla jo taimella, ja kasvimaalle kylvetyt siemenet itävät hyvää vauhtia. Uusi kasvimaamme on tuomen alla. Yhtenä aamuna maa oli valkoisena, ja luulin, että oli satanut rakeita. Mutta tuomi olikin pudottanut kasvimaalle kukkiensa terälehdet.

Tomaatin- ja kurkuntaimet venyvät pituutta kasvihuoneessa. Erilaisia pikkutaimia puskee kaikista mahdollisista ruukuista, sillä maa loppui kesken heti kättelyssä.


Mangoldia ja keräsalaattia. 

Oliiviöljykannu on ihan ehdoton väline pikkutaimien kasteluun.
Nähtäväksi jää, millaisia tulee sydänrunkotomaateista. Muita lajikkeita ei ollut saatavilla. 

Markku osti oksasilppurin, vaikka minä epäilin sen toimivuutta. Mutta toimiihan se, loistavasti. Kone on sellainen, joka paitsi silppuaa, myös murskaa. Pihassamme lojui pitkään kolme valtavaa oksakekoa puitten kaatamisen jäljiltä. Tuossa tuokiossa oksat muuttuivat koneen kidassa siistiksi hakkeeksi, jota innoissani levittelin pensaiden juurille. Homma osoittautui suorastaan koukuttavaksi. Oksia on ilmeisesti tuotava silputtavaksi myös mökiltä. Hakettahan tarvitaan vielä vaikka mihin.

Siivosin pihamökin kesäkuntoon: syntyi oikein viehättävä sininen kamari. Markku sai hellankin vetämään, joten talven kosteus saadaan pienellä lämmityksellä pian kaikkoamaan. Päätimme siirtyä itse mökkiin nukkumaan viimeistäänkin kesähelteillä, sitten kun talossa alkaa olla turhan lämmin. Mökki on täällä tunnetusti paras nukkumapaikka, aina sopivan viileä.

Kaiken kukkuraksi pystytimme eilen pihaan paviljongin, sellaisen kaupasta ostetun hökötyksen. En väitä, että pyöreänmallinen, vähän krumeluuri paviljonki sopisi täydellisesti pihan henkeen, mutta kyllä siihen silmä tottuu. Oikein mukavaa siellä oli kahvitella tänä aamuna ensi kertaa, pihatöitten lomassa. Ja hyvä sekin, ettei minun tarvitse enää surra puisten pihakalusteitteni rapistumista vesisateessa. 

Nytkin sataa: ehkä menen istuskelemaan paviljongin suojaan, kuuntelemaan ja haistelemaan kesää. Se on väkevästi tässä ja nyt. 



Sateella paviljongissa. Voin käyttää kankaista pöytäliinaa!