Matkalla Eedeniin

Sää on kylmennyt lämpimien päivien jälkeen. Yöllä oli pakkasta. Aamukuudelta kurkkasin huolestuneena kasvihuoneeseen, joka on täynnä idättämiäni pikkuruisia taimia. Onneksi pakkasvahti oli toiminut taas moitteetta. Puhallin käynnistyy, kun lämpötila laskee tiettyyn pisteeseen. Kätevää: minun ei enää tarvitse kanniskella lukemattomia taimiani yöksi turvaan pannuhuoneeseen ja aamulla taas takaisin kasvihuoneeseen.

Lämpimien päivien aikana saimme viljelypuuhat mukavasti alkuun. Touhu sen kun kasvaa, vaikka luovuimme liian työläästä viljelypalstasta. Sen sijaan olemme laittamassa nyt kasvimaita sekä kotipihaan että siskon ja hänen miehensä mökille.

Mökillä on aikanaan ollut komeat kasvimaat, mutta ne ovat olleet viljelemättä seitsemän vuotta. Tuoreilla mökkiläisillä ei ole aikaa viljelyyn, joten me päätimme palauttaa kasvimaat entiseen loistoonsa.

Tavoitetilan löysin erään puutarhakirjan sisäkannesta:

Markku totesi, että tuohon on pitkä matka. Minä olen toiveikas. No, ei kenties tänä kesänä, mutta ehkä jo seuraavana?

Mökki on onneksi lähellä; sinne ajaa meiltä vain parikymmentä minuuttia. Olemme käyneet tulevassa Eedenissämme nyt kaksi kertaa. Heti ensimmäisellä kerralla Markku ongelmitta käynnisti edesmenneen viljelijän jyrsimen, joka oli levännyt puutarhavajassa sen seitsemän vuotta. Minusta se oli hyvä merkki.

Markun jyrsiessä koneella maata minä ja äiti keskityimme keräämään juolanjuuria ynnä muuta sellaista, mitä emme halua nähdä kasvimaalla enää sitten, kun on istutuksen ja kylvön aika. Välillä nautimme eväistä, kahvista ja auringosta aitan rappusilla. Mielestäni alku on lupaava.

Lähtötilanne 25.4. Tässähän voisi kasvaa vaikka millainen pöheikkö, mutta edes puitten taimia ei näkynyt!

Ensimmäinen jyrsintä on tehty. Maa oli vielä aika kosteaa.

Vadelman juuria, juolavehnän juuria... Päällimmäiset on kerätty.

Toinen jyrsintä 27.4. oli jo helpompi. Paikka on täydellinen kasvimaalle: lämmin, aurinkoinen rinne.

Juuria löytyi edelleen.

Kyllä vain: se alkaa näyttää kasvimaan pohjalta.

Mökkikauden avaus

Sisko ja hänen miehensä aloittavat ensimmäistä kesäänsä mökkiläisinä. Edellinen sukupolvi ei enää viime vuosina jaksanut hoitaa mökkiä ja pihapiiriä, joten puuhaa tulee riittämään myös tuleviksi kesiksi.

Talvella mökin ympäristöstä harvennettiin puita, ja nyt kevätaurinko hellii pihapiiriä. Valo siilautuu hohtavien koivunrunkojen välistä ja tekee rannasta kuvankauniin.

Järeät tukkipuut odottavat tienvarressa metsäyhtiön noutajia. Hakkuun jäljiltä mökin ympäristöön jäi latvuksia ja ohuempia runkoja, joista saa hyvää polttopuuta. Niinpä mökkikausi avattiinkin viime viikonloppuna talkoilla. Kahdeksan hengen iskuryhmällä syntyi parissa tunnissa kolmisen mottia klapeja.

Tosin vain murto-osa hakkuutähteistä saatiin korjattua talteen. Odotellaan siis seuraavia talkoita.

Talkoosää oli pääsiäislauantaina mitä parhain.

Aasa ja Pontus talkoohengessä mukana.

Karsitaan, sahataan, pilkotaan ja pinotaan.

Makkara paistuu talkooväelle.

Kolmisen mottia.

Sisko kuvasi. 

Tärkein uutinen

Viime päivien kiireiden vuoksi pääsiäisviikonlopun tärkein uutinen on jäänyt kertomatta täällä.

Se tulee nyt tässä, vähän jälkijunassa:

Kuopuksen joukkue voitti Easter-turnauksessa kultaa! 

Jatkoajalla. Yhdellä pisteellä. Vapaaheitolla.

Jälkihuomautus:

Kiireeni syynä ovat olleet kauniit kelit. On ollut ihan pakko haravoida, pistää siemeniä itämään, leikellä pensaita, ihmetellä maasta työntyviä versoja,  siivota kasvihuonetta. Siksi luentonikin valmistelu jäi viime hetkeen. Tänään se kuitenkin on pidettävä. Olen pakottanut itseni tekemään luentoa vähän kerrallaan pihatöiden lomassa. Tänään heräsin puoli viideltä, ja seitsemältä sain työn valmiiksi. Produktiivinen viimetinka (opin käsitteen kirjoittajakoulutuksessa), se pelasti taas.

Kohoavat puupinot

Olin taannoin huolissani siitä, että ehtymättömiltä tuntuneet klapivarannot alkoivat huveta, kun isä ei ollut enää halkoja hakkaamassa ja pinoamassa:

http://kolmensukupolventalossa.blogspot.fi/2012/12/hupenevat-puupinot.html

Isällä oli tapana tehdä tuntikausia puuhommia pihamökin takana edesmennyt Alli-koiramme seuranaan. Pinoja syntyi tasaiseen tahtiin niin kauan kuin isällä elinpäiviä riitti. Isän lähdettyä pinot alkoivat nopeasti ja huolestuttavasti madaltua.

Huoleni puitten loppumisesta on osoittautunut turhaksi. Yhtäkkiä pinot kohoavat jälleen kohti mökin räystäitä, kiitos Markun. Perinteetkin jatkuvat: Markun tehdessä puuhommia Aasa pitää hänelle seuraa.

Tällainen hämmästyttävä muodonmuutos tapahtui parissa päivässä puunrungoille, jotka saimme käyttöömme suvun metsurilta:

Rungot pätkittiin pölleiksi, jotta ne saattoi nostaa peräkärryyn. 

Pöllit kasattiin saunan eteen jatkokäsittelyä odottamaan.

Klapikone, yksi ihmiskunnan nerokkaimmista keksinnöistä. 

Klapikoneella isoimmatkin pöllit halkesivat kevyesti. (Tässä minäkin autoin.)

Markku pinosi puut pihamökin seinustalle taiten. Tähän, saunan ikkunalle, aion asettaa pelakuun!

Valmista tuli.

Kunnes seuraava kuorma haetaan. Sinne jäi kuulemma vielä hyvää tavaraa. Samanlainen pino kohonnee lähipäivinä myös pihamökin toiselle puolen. 

Emme kuulleet jäitten lähtevän

"Sinä kuulet sen äänen" on Jenni Haukion runokokoelma, joka  kuulemma on saanut nimensä jäitten lähdöstä.

Me emme ehtineet kuulla jäitten lähtöä. Kun Markku eilen meni talolleen, jäät olivat kadonneet. Ihmettelimme tänäänkin asiaa. Kylläpä se äkkiä tapahtui.

Sama maisema, välissä runsas viikko:

6. huhtikuuta

Tänään

Touhua ja toimitusta

Aika menee valtavan nopeasti, niin kuin aina keväisin. Jouluruusu työntää jo nuppuja kukkapenkissä talon seinustalla. Nyt on sadellut pari päivää, mikä tietää lähtöä viimeisillekin lumenrippeille. Poikkeuksellisen talven jälkeen on poikkeuksellinen kevät: äiti ei ole huokaillut kertaakaan sitä, kuinka lumet lähtevät kaikkein viimeiseksi meidän tontiltamme!

Viime viikko suorastaan vilahti silmissä. Yritän tavoittaa siitä edes päällimmäisiä:

Kuopus täytti eilen kuusitoista. Samana päivänä hänen korisjoukkueensa sai b-poikien Final Four -turnauksessa pronssia. Oli epätodellisen vähästä kiinni sekin, ettei joukkue päässyt kultapeliin: yhden pisteen tappio ratkesi viimeisten sekuntien aikana! Mutta hieno on pronssimitalikin. Kyllä sen jälkeen kelpaa suunnata Easter-turnaukseen Lahteen. Ensi viikonlopun turnauksessa vierähtää kuopuksen pääsiäinen, monen aiemman vuoden tapaan.

Viikkoon mahtui useampikin aurinkoinen päivä. Sellaisina lähdin Aasan kanssa metsään kevättä haistelemaan ja viivyin pitkään.

Yhtenä päivänä suvun tyttäret (kolme heistä) intoutuivat tekemään liki kahdeksan kilometrin lenkin koirien kanssa. Mukaan pääsivät Aasa, Bombo ja Taavi. Waldo oli sillä aikaa meillä hoidossa.

Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan.

Isojen koirien kimppakävelyllä.

Waldo ja Bombo vierailivat meillä Aasan mielestä ehkä turhankin usein. Kun pojat temmelsivät rasittavasti Aasan valtakunnassa, se vetäytyi ihmisten seuraan ja piti hiljaista, valittavaa ääntä, joka ajoittain uhkasi yltyä murinaksi. Aasa on talon kuningatar, jolla alkaa olla jo iänkin tuomaa arvokkuutta. Rajansa kaikella, maalaisserkkujen riehumisellakin.

Parina iltana teimme puuhommia Markun talolla. Yksi koivu kasvoi niin lähellä sähkölankaa, että ammattimies, sukumme metsuri, kävi kaatamassa sen. Hommaan ei häneltä montaa minuuttia kulunut.

Ja urakan päätteeksi metsurin rapsutus Waldolle.

Lisäksi: ihmettelin odottavan äidin päivittäin kasvavaa mahaa (laskettuun aikaan on enää kuukausi).

Pelasin iltaisin korttia äidin ja Markun kanssa, mutta peli kävi niin kiivaana, että aloimme vakavasti harkita pelaamisen rajoittamista viikonloppuihin ja vapaapäiviin.

Toimitin ensimmäistä kertaa aluelehteämme. Lehteä tehdään mukavassa talkooporukassa ja -hengessä, ja homma osoittautui oikein antoisaksi.

Aloitin miltei huomaamatta jälleen uuden viikon.

Pilkkiretken anti: nähty joutsenpari

Äiti on aina tykännyt pilkkimisestä. Hän on osallistunut pilkkikisoihinkin. Kun ajelimme viikko sitten aurinkoisella kelillä Lapista, pilkkijöitä näkyi siellä täällä istuskelemassa järvenselällä. Äiti huokaili: Nuo onnelliset ovat pilkillä!

Eilen päätimme, että nyt on lähdettävä pilkille, tai muuten se jää tältä talvelta kokonaan. Menimme Markun talon rantaan. Jäät ovat jo siinä kunnossa, että uskalsimme liikkua vain ihan rantaviivan tuntumassa. Markku kairasi, äiti istui potkurin päällä pilkkimässä. Vili touhusi mukana.

Minä kyllästyin äkkiä, ja menin sisälle keittämään kahvia. Pilkkimisen salaisuus ei ole koskaan oikein avautunut minulle. 

Retken saalis: kerran oli kuulemma nykäissyt, ja syötti oli kadonnut. Kalaa ei tullut, mutta joutsenpari oli lentänyt järven yllä.

Kevät!

Minä tyydyin katselemaan pilkkitouhua ikkunasta. Sisältä lämpimästä käsin se näytti ihan mukavalta.

Hurmuri Waldo

Lapin-reissu on nyt onnellisesti tehty. Mittariin kertyi 1800 kilometriä, joista Markku ajoi jokaisen. Minä luin ja katselin maisemia, äiti kutoi ja katseli maisemia. Matka taittui mukavasti.

Lumiraja tuli vastaan jossakin Oulun ja Rovaniemen välillä. Yövyimme mennen tullen Oulussa, mikä oli hyvä ratkaisu. Siitä oli kohtuullinen matka niin Rovaniemen ja Kittilän suuntaan kuin Keski-Suomeenkin. Menomatkalla Oulussa äiti näki unta ukosta, joka keekoili värikkäässä saamelaisasussa. Ei se osoittautunut enneuneksi: emme tavanneet yhtäkään saamenasuista miestä koko matkalla. Ehkä äidin alitajunta vain viestitti siirtymisestä kohti napapiiriä.

Tapasimme tyttäreni Rovaniemellä. Kävimme sekä hänen kodissaan ja opinahjossaan Lapin yliopistossa. Tästedes on mukavampi puhua puhelimessa, kun tietää mielikuvissa sijoittaa hänet oikeisiin paikkoihin. Kesätöitä tyttö hakee melkein kotikulmilta viimekesäiseen Utsjokeen verrattuna: Kittilästä.

Säät suosivat meitä. Päivät olivat keväisen kuulaita, yöllä piti pientä pakkasta. Äiti vietti ystävättärensä luona Kittilässä pari päivää, me olimme Rovaniemellä. Otimme kaupunkia haltuun kävelemällä valtavasti. Eksyimme monta kertaa ja totesimme kaupungin vaikeasti hahmotettavaksi. Tytär vahvisti tämän kahden vuoden kokemuksellaan.

Tällainen näkymä avautui tyttären opiskelukaupunkiin Ounasvaaran laelta.

Kotikulmilla oli reissumme aikana tapahtunut kummia. Sukuun oli tupsahtanut uusi koira, hurmuripoika Waldo. Pienokainen – jos alaskanmalamuutin pentua ylipääntään voi pienokaiseksi sanoa – on sulattanut kaikkien sydämet, yllättäen jo ensitapaamisella myös Aasan.

Waldon ensivisiitti Aasa-tädin luokse sujui yli odotusten.

Mutta palataan hetkeksi ajassa kahdeksan viikkoa taaksepäin, Waldon syntymän aikoihin. Seuraa kuva-arvoitus: Kuinka monta koiraa löydät alla olevasta kuvasta?

Oikea vastaus: neljä. Mutta se, mikä kolmesta tuolloin syntyneestä pennusta on Waldo, jää arvaukseksi. Oletettavasti sen tumma pää pilkistää emon takajalan ja hännän välistä. Ikää pennuilla on kuvassa tunnin verran. Emo hoiti pentunsa mallikkaasti ja oli tyytyväinen päästessään urakkansa päätteeksi niistä eroon. 

Nyt Waldo on kotiutunut muutamia päiviä uuteen laumaansa maalla veljentyttären talossa. Bombo ja kaksi kissaa ovat ottaneet tulokkaan hyvin vastaan. 

Bombo suhtautuu pentuun isällisesti...

... vaikka kyllä se välillä mietteliääksi pistää.