Vauhtia ja vaaratilanteita (katsomossa)

Olemme olleet äidin kanssa taas seuraamassa kuopuksen koripalloturnauksia. Niitä on ollut parinakin peräkkäisenä viikonloppuna. Pelit ovat kauhean jännittäviä, ja niihin tulee huomaamatta eläydyttyä niin, että hyvä kun penkillä pysyy. Yhdessä yllättävässä tilanteessa äidiltä kaatui kahvit hihaan.

Pelitilanteet tosin etenevät usein niin vauhdikkaasti, että olemme ihan pihalla ja kyselemme toisiltamme: Mitä siinä oikein tapahtui? Miksi tuomari vihelsi? Kuka sai vapaaheiton ja minkä vuoksi? Emme ole ihan selvillä kaikista säännöistäkään, mutta se ei jännitysnäytelmää haittaa.

Jopa me kuitenkin ymmärrämme, milloin peli kulkee, ja se on nautittavaa katseltavaa. Pojat ovat käsittämättömän taitavia ja tuntuu, että peleissä heillä on silmät selässäänkin. Tai jokin vaisto, jonka avulla tietää, onko selän takana oman joukkueen pelaaja vai vieras ja minne pallo milloinkin kannattaa heittää.

Mene ja tiedä, mutta olen pakahtua ylpeydestä seuratessani taitavaa pallon kuljettelua. Ja kun kuopus heittää korin. Etenkin kolmosen. Äitini vain on niin empaattinen, että häntä alkaa nopeasti harmittaa, jos toinen joukkue on kovin ylivoimainen, olipa se sitten oma tai vieras. Sitä enemmän häntä harmittaa, mitä pitemmästä matkasta joukkue on saapunut turnaukseen. Ajatella, ne joutuvat ajamaan Rovaniemelle asti pahalla mielellä, hän saattaa siunailla.

Joskus seuraamme hämmentyneinä vierasjoukkueitten valmentajien toimintaa. He saattavat meuhkata, huutaa ja raivota pelaajille. Äiti on havainnut tällaista käytöstä etenkin Pohjanmaan suunnasta tulevien joukkueitten valmentajilla.

Kuopuksen joukkueen valmentaja sen sijaan on ihastuttava ja sympaattinen nuori mies. Esimerkillinen. Olemme todenneet yksimielisesti, ettei hän ikinä käyttäytyisi niin halpamaisesti.

Kuopuksen joukkue voitti kaikki pelit. Tämä taisi olla murskaavin tulos.