Onnellista kipua

Lasi yläkerran ovessa herättää muistoja. Sen takaa löytyi lapsuudessani mummon ja papan koti, nyt äidin.

On ihastuttava ilma: pikkupakkanen, miltei hento auringonpaiste, kaunista. Silmut turpoilevat oksissa, linnut sirkuttavat. Ihan kohta on pajunkissojen aika, ja kersteitten, niin kuin me lapsena hangenkuoria kutsuimme. Pian räystäälle ilmestyvät vettä tiputtelevat jääpuikot.

Valmiina lähtöön: hevoskastanja.

Alppiruusu.

Syreeni.

Luin tänään maakuntalehdestä jutun 105 vuotta täyttävästä Vilho Kekkosesta. Hän on tehnyt elämäntyönsä musiikin parissa: kanttorina, laulunopettajana, säveltäjänä, kuoronjohtajana. Kekkonen varttui kymmenlapsisessa maanviljelijäperheessä Karttulassa. Viiden vuoden iässä hän kuuli naapuripitäjästä vierailulle tulleen miehen soittavan harmonikkaa. Soitto synnytti pojassa tunteen, jota hän nyt, sata vuotta myöhemmin kuvaa "onnelliseksi kivuksi".

Minusta se oli niin hienosti sanottu, että kyyneleet kihosivat silmiini. Kekkonen jätti maanviljelystyöt 27 vuoden iässä ja lähti opiskelemaan musiikkia. Maailman vanhimpana esiintyvänä tenorina pidetty mies on säilyttänyt lauluäänensä ja käyttelee sitä edelleen.

Luulen tietäväni, mitä Kekkonen tarkoittaa onnellisella kivulla, vaikka en osaakaan kiinnittää omaa vastaavaa kokemustani mihinkään tiettyyn lapsuudentapahtumaan. Tiedän vain, että se liittyy tähän vuodenaikaan, valon lisääntymiseen, siihen, miltä lumi ja ilma tuoksuvat juuri nyt. Jotenkin siinä on mukana perhe ja ennen kaikkea yläkerrassa asuneet mummo ja pappa. Ehkä se kytkeytyy palmusunnuntain aikaan, mistä jo vuosi sitten kirjoitin:

http://kolmensukupolventalossa.blogspot.fi/2013/03/virpoi-varpoi-vitsani-uus.html

Varmaan olen ollut niin pieni, etten voi muistaa. On jäänyt vain onnellisen kivun tunnejälki. Jotenkin se tunne aktivoituu yhä edelleen alkavan kevään myötä. Toiveikas, valoisa, hyvällä tavalla pikkuisen jännittynyt olo. Tosiaan, onnellista kipuahan se onkin.

Yläkertaan johtavien portaiden kaide tuntuu sileältä ja viileältä, samalta kuin lapsena.