Kultalametta ilmassa

Mustilanhortensia ei aio luopua kukinnoistaan.

Tänään on pitkän pakkaskauden jälkeen vaihteeksi lauhempaa. Luntakin satelee. Monena aamuna mittari näyttikin liki kahtakymmentä, toisinaan ylikin. On ollut kaunista. Kun lähdin eilen aamupäivällä Aasan kanssa kävelylle, ilmassa välkehti. Niin kuin pihakoivujen latvusten ympärillä olisi leijunut kultalametta.

Kultalame ei suostunut kuvan vangiksi, mutta silmin sen näki aivan selvästi.

Pihasaunaa ei ole lämmitetty sitten kesän. 

Huolestuttaa: lunta ei ehtinyt sataa juuri nimeksikään, kun kovat pakkaset alkoivat. Miten kasvit ovat selvinneet ankarista keleistä ilman suojaavaa lumivaippaa? Miten käy ensi syksyn marjasadon?

Lähimetsien latupohjat ovat edelleen vailla latuja. Latukone ei ole voinut tehdä työtään parin sentin lumikerroksen päällä. Järven jäälle pääsee kuitenkin sivakoimaan, sillä kovilla pakkasilla jäät vahvistuivat kantaviksi alle viikossa. Vaikka Markun talon rannasta olisi lapsellisen helppoa lähteä jäälle suksilla, minä en ole vielä ryhdistäytynyt siihen puuhaan. Syksyllä armeijan ylijäämävarastosta pilkkahintaan ostamani mainio suksipaketti odottaa edelleen ladulle pääsyä.

Edellisestä hiihtolenkistäni on vierähtänyt jo vuosia. Kävelemässä olemme kyllä käyneet jäällä koirien kanssa miltei joka ilta pimeän tultua, kun hiihtäjät ja muut jäälläliikkujat ovat kaikonneet. Aasa on päässyt irrottelemaan, ja silloin ei edes hyytävä kylmyys pidättele.

Myös viime viikonloppuna pakkanen laski hetkeksi siedettäviin lukemiin, ja reippaat sukulaiset pistivät tietenkin monot jalkaansa. Me laitoimme sillä aikaa kuumaa mehua, kahvia ja pullaa pöytään Markun luona. Sieltä ne sitten tovin kuluttua vyöryivät kohti rantaa, ensin pieninä pisteinä järven selällä, lähemmäs tultuaan tunnistettaviksi hahmoiksi muuttuen.

Kyllä minäkin vielä.