Puoli vuotta Bilbaoon

Jos olen käsittänyt oikein Suomen osallistuminen ensi syksynä järjestettäviin koripallon MM-kisoihin on miltei historiallinen tapaus. Suomi on kuulemma ollut kisoissa mukana ainoastaan kerran aiemmin, vuonna 1964. Kun tieto "villistä kortista" tuli, oli kuopus valmiina matkaan, hän kun on koripalloilija henkeen ja vereen (jälkimmäinen ihan kirjaimellisestikin: sekä isä että isoveli pelaavat samassa seurassa). MM-kisat järjestetään Espanjassa syyskuun alussa.

Kuopus asetti heti keittiön työpöydälle lukitun lippaan, johon kiinnittu lapun: J koriksen MM-kisoihin syyskuussa 2014. Esikoinen, 26, joka on lähdössä samalle reissulle, laittoi pikkuveljensä kiusaksi lippaan viereen oman kilpailevan yrityksensä. Kuopus on saanut keräyksellään kasaan kuukaudessa satasen verran. Hänellä taitaa olla melkoinen kotikenttäetu: mummi asuu samassa talossa. Esikoisen lippaassa näyttäisi olevan jokunen ropo. Ei toteudu tasapuolisuus tässä perheessä.

Joka tapauksessa näyttää vahvasti siltä, että (molempien) matka toteutuu: lippupaketit, joilla pääsee katsomaan kaikki pelit, on ostettu, samoin lennot. Mukaan matkaan lähtee myös heidän isänsä sekä oman seuran valmentajia. Pääosa peleistä pelataan Bilbaossa, jossa vierähtää varmasti ikimuistoinen viikko.Vaikka Susijengin osallistuminen onkin SE juttu, kuopus tuntuu odottavan eniten USA:n pelien näkemistä.

Vielä on kuitenkin edessä pitkä kevät ja kesä kotomaassa sekä tilaisuus kartuttaa matkakassaa erinäisillä kotitöillä.

Kuopuksen pelinumero ei ole sattumalta 41: se on hänen idolinsa Dirk Nowitzkin numero. Nowitzkia ei kuitenkaan nähdä MM-turnauksessa. 

Onnellista kipua

Lasi yläkerran ovessa herättää muistoja. Sen takaa löytyi lapsuudessani mummon ja papan koti, nyt äidin.

On ihastuttava ilma: pikkupakkanen, miltei hento auringonpaiste, kaunista. Silmut turpoilevat oksissa, linnut sirkuttavat. Ihan kohta on pajunkissojen aika, ja kersteitten, niin kuin me lapsena hangenkuoria kutsuimme. Pian räystäälle ilmestyvät vettä tiputtelevat jääpuikot.

Valmiina lähtöön: hevoskastanja.

Alppiruusu.

Syreeni.

Luin tänään maakuntalehdestä jutun 105 vuotta täyttävästä Vilho Kekkosesta. Hän on tehnyt elämäntyönsä musiikin parissa: kanttorina, laulunopettajana, säveltäjänä, kuoronjohtajana. Kekkonen varttui kymmenlapsisessa maanviljelijäperheessä Karttulassa. Viiden vuoden iässä hän kuuli naapuripitäjästä vierailulle tulleen miehen soittavan harmonikkaa. Soitto synnytti pojassa tunteen, jota hän nyt, sata vuotta myöhemmin kuvaa "onnelliseksi kivuksi".

Minusta se oli niin hienosti sanottu, että kyyneleet kihosivat silmiini. Kekkonen jätti maanviljelystyöt 27 vuoden iässä ja lähti opiskelemaan musiikkia. Maailman vanhimpana esiintyvänä tenorina pidetty mies on säilyttänyt lauluäänensä ja käyttelee sitä edelleen.

Luulen tietäväni, mitä Kekkonen tarkoittaa onnellisella kivulla, vaikka en osaakaan kiinnittää omaa vastaavaa kokemustani mihinkään tiettyyn lapsuudentapahtumaan. Tiedän vain, että se liittyy tähän vuodenaikaan, valon lisääntymiseen, siihen, miltä lumi ja ilma tuoksuvat juuri nyt. Jotenkin siinä on mukana perhe ja ennen kaikkea yläkerrassa asuneet mummo ja pappa. Ehkä se kytkeytyy palmusunnuntain aikaan, mistä jo vuosi sitten kirjoitin:

http://kolmensukupolventalossa.blogspot.fi/2013/03/virpoi-varpoi-vitsani-uus.html

Varmaan olen ollut niin pieni, etten voi muistaa. On jäänyt vain onnellisen kivun tunnejälki. Jotenkin se tunne aktivoituu yhä edelleen alkavan kevään myötä. Toiveikas, valoisa, hyvällä tavalla pikkuisen jännittynyt olo. Tosiaan, onnellista kipuahan se onkin.

Yläkertaan johtavien portaiden kaide tuntuu sileältä ja viileältä, samalta kuin lapsena.

Vauhtia ja vaaratilanteita (katsomossa)

Olemme olleet äidin kanssa taas seuraamassa kuopuksen koripalloturnauksia. Niitä on ollut parinakin peräkkäisenä viikonloppuna. Pelit ovat kauhean jännittäviä, ja niihin tulee huomaamatta eläydyttyä niin, että hyvä kun penkillä pysyy. Yhdessä yllättävässä tilanteessa äidiltä kaatui kahvit hihaan.

Pelitilanteet tosin etenevät usein niin vauhdikkaasti, että olemme ihan pihalla ja kyselemme toisiltamme: Mitä siinä oikein tapahtui? Miksi tuomari vihelsi? Kuka sai vapaaheiton ja minkä vuoksi? Emme ole ihan selvillä kaikista säännöistäkään, mutta se ei jännitysnäytelmää haittaa.

Jopa me kuitenkin ymmärrämme, milloin peli kulkee, ja se on nautittavaa katseltavaa. Pojat ovat käsittämättömän taitavia ja tuntuu, että peleissä heillä on silmät selässäänkin. Tai jokin vaisto, jonka avulla tietää, onko selän takana oman joukkueen pelaaja vai vieras ja minne pallo milloinkin kannattaa heittää.

Mene ja tiedä, mutta olen pakahtua ylpeydestä seuratessani taitavaa pallon kuljettelua. Ja kun kuopus heittää korin. Etenkin kolmosen. Äitini vain on niin empaattinen, että häntä alkaa nopeasti harmittaa, jos toinen joukkue on kovin ylivoimainen, olipa se sitten oma tai vieras. Sitä enemmän häntä harmittaa, mitä pitemmästä matkasta joukkue on saapunut turnaukseen. Ajatella, ne joutuvat ajamaan Rovaniemelle asti pahalla mielellä, hän saattaa siunailla.

Joskus seuraamme hämmentyneinä vierasjoukkueitten valmentajien toimintaa. He saattavat meuhkata, huutaa ja raivota pelaajille. Äiti on havainnut tällaista käytöstä etenkin Pohjanmaan suunnasta tulevien joukkueitten valmentajilla.

Kuopuksen joukkueen valmentaja sen sijaan on ihastuttava ja sympaattinen nuori mies. Esimerkillinen. Olemme todenneet yksimielisesti, ettei hän ikinä käyttäytyisi niin halpamaisesti.

Kuopuksen joukkue voitti kaikki pelit. Tämä taisi olla murskaavin tulos.

Perheen pienin

Kuopus täyttää pian 16 vuotta. Peruskoulu päättyy tänä keväänä. Kesätyöhakemuksia on kirjoiteltu. Tänään hän pukeutui isoveljensä lakkiaispukuun koulun tanssiaisia varten. Puvusta oli yhtäkkiä tullut sopiva.

Minä olen 174 senttiä pitkä. Siinä on naiselle vartta mielestäni ihan kohtalainen määrä. Silti olen perheen pienin, kuopuskin on minua reilusti päätä pidempi.

Milloin tässä näin kävi?

Sen taivastelu, "kuinka nopeasti vuodet vierivät", on aina ennen tuntunut minusta jokseenkin pateettiselta. Ei tunnu enää. Hölmistyneenä mietin asiaa tämän tästä. Ja siinä miettiessä ajankulku sen kuin nopeutuu.

Runebergin päivänä Anno Domini 2014

On Runebergin päivä. Keli on leuto ja tyyni. Lipputangon narut olivat pakkasilla jäätyneet, mutta äiti ja Markku saivat kuitenkin viriteltyä lipun salkoon kansallisrunoilijan kunniaksi. Lippu ei värähdäkään ilmassa, ja yhtä hiljaa seisovat puut sen takana.

Runeberg syntyi Pietarsaaressa tasan 210 vuotta sitten.

Aamun valjettua ilma oli täynnä monenlaista sirkutusta. Lisääntyvä valo tekee ihmeitä. Pari viikkoa sitten havaitsin pihalla vain yhden monotonisen huudon, niin kuin palohälytin olisi piipannut. Silloin oli parikymmentä astetta pakkasta ja vielä aamuhämärä. Huutajaksi paljastui syreenipensaasta hätääntyneen oloinen talitintti, joka oli pörhistänyt kaikki höyhenensä niin, että näytti kelta-mustalta pallolta. Minua säälitti. Toivottavasti se selvisi ja on nyt kepeästi lirkuttavien lajitoveriensa parvessa.

Söimme juuri äitini keittämää ihanaa, paksua hernerokkaa ja keitimme jälkiruuaksi runebergintorttukahvit. Suvun raskaana oleva jäsenkin saapui kahville. Vaikka hän vierailee meillä lähes päivittäin, näyttää vatsa joka kerta suuremmalta. Millainen se mahtaa olla h-hetkellä, toukokuussa?

Suvun kuopuksen ja tulevan kuopuksen kohtaaminen pari päivää sitten.

Kultalametta ilmassa

Mustilanhortensia ei aio luopua kukinnoistaan.

Tänään on pitkän pakkaskauden jälkeen vaihteeksi lauhempaa. Luntakin satelee. Monena aamuna mittari näyttikin liki kahtakymmentä, toisinaan ylikin. On ollut kaunista. Kun lähdin eilen aamupäivällä Aasan kanssa kävelylle, ilmassa välkehti. Niin kuin pihakoivujen latvusten ympärillä olisi leijunut kultalametta.

Kultalame ei suostunut kuvan vangiksi, mutta silmin sen näki aivan selvästi.

Pihasaunaa ei ole lämmitetty sitten kesän. 

Huolestuttaa: lunta ei ehtinyt sataa juuri nimeksikään, kun kovat pakkaset alkoivat. Miten kasvit ovat selvinneet ankarista keleistä ilman suojaavaa lumivaippaa? Miten käy ensi syksyn marjasadon?

Lähimetsien latupohjat ovat edelleen vailla latuja. Latukone ei ole voinut tehdä työtään parin sentin lumikerroksen päällä. Järven jäälle pääsee kuitenkin sivakoimaan, sillä kovilla pakkasilla jäät vahvistuivat kantaviksi alle viikossa. Vaikka Markun talon rannasta olisi lapsellisen helppoa lähteä jäälle suksilla, minä en ole vielä ryhdistäytynyt siihen puuhaan. Syksyllä armeijan ylijäämävarastosta pilkkahintaan ostamani mainio suksipaketti odottaa edelleen ladulle pääsyä.

Edellisestä hiihtolenkistäni on vierähtänyt jo vuosia. Kävelemässä olemme kyllä käyneet jäällä koirien kanssa miltei joka ilta pimeän tultua, kun hiihtäjät ja muut jäälläliikkujat ovat kaikonneet. Aasa on päässyt irrottelemaan, ja silloin ei edes hyytävä kylmyys pidättele.

Myös viime viikonloppuna pakkanen laski hetkeksi siedettäviin lukemiin, ja reippaat sukulaiset pistivät tietenkin monot jalkaansa. Me laitoimme sillä aikaa kuumaa mehua, kahvia ja pullaa pöytään Markun luona. Sieltä ne sitten tovin kuluttua vyöryivät kohti rantaa, ensin pieninä pisteinä järven selällä, lähemmäs tultuaan tunnistettaviksi hahmoiksi muuttuen.

Kyllä minäkin vielä.