Lapsuuden pallokentällä

Kuuntelin kerran radio-ohjelmaa Veikko Lavista. Hän kertoi siinä vieneensä lapsuudenystävälleen Amerikkaan hiekkaa pienessä pullossa. Ystävä oli kummastellut tuliaista, kunnes oli ymmärtänyt, mistä hiekka oli peräisin: heidän lapsuutensa pallokentältä Kotkasta.

Minun ei tarvitse ottaa montaa askelta, kun olen lapsuuteni pallokentällä. Kenttä tehtiin talojen väliselle pienelle puistoalueelle kai joskus 1960-ja 1970-luvun vaihteessa. Alkuun se oli kovassa käytössä: kulmakunnan pojat kokoontuivat kentälle harva se päivä pelaamaan pesäpalloa, ja lentopalloverkkokin sinne laitettiin. Kentältä kantautui pihaamme jatkuvasti pelaamisen ääniä.

Sittemmin kaupunki asensi puistoon leikkivälineitä: karusellin, kiipeilytelineen, keinun ja liukumäen. Karuselli oli hurja. Siinä sai otettua niin kovat vauhdit, että hyppääminen kesken kaiken oli mahdotonta. Kun karuselli lopulta pysähtyi, kyydissäolijat poistuivat siitä hoippuen ja huonovointisina.

Karuselli ja muut leikkivälineet ovat kadonneet koivujen siimeksestä.

Tässä kulki ennen polku, jota juoksimme kentältä kotipihaan lukemattomia kertoja päivässä. 

Leikkivälineet olivat paikoillaan vielä 1980-luvulla, kun veljeni lapset syntyivät. Heidän tonttinsa rajoittui kenttään. Veli ei itse pystynyt menemään karuselliin lainkaan, mutta antoi vauhtia tyttärilleen, jotka kykenivät istumaan sen kyydissä loputtomiin. Minunkin lapseni muistavat karusellin mummolakäynneiltään. Se karuselli ei kyllä läpäisisi nykyisiä leikkipuistojen turvallisuusmääräyksiä.

Koiran kanssa metsälenkille lähtiessäni kuljen aution, talojen keskelle unohtuneen kentän läpi päivittäin. Siinä on jotain idyllistä. On hiljaista, puut kentän reunoilla ovat ränsistyneet, heinä rehottaa pitkänä. Kerran kesässä, joskus elokuulla, tulee kaupungin mies ja niittää heinän matalaksi.

Kentän laidassa kasvaa valtava, vinolatvainen mänty. Sitä sanottiin isoksi männyksi jo lapsuudessamme. Kerran yksi naapuruston rasavilli poika, Haraksi kutsuttu, kiipesi mäntyyn. Kun hän oli jo aika korkealla, oksa katkesi. Hara jäi roikkumaan siihen housuistaan, ja pudota mätkähti maahan housujen revetessä. Oli hetken oli hiljaista, ja sitten alkoi kauhea huuto. Kuin ihmeen kaupalla hän selvisi suuremmitta vammoitta. Tapaus tulee mieleen usein mäntyä ohittaessani. Mitähän Haralle mahtaa kuulua nykyään? En ole nähnyt häntä vuosikymmeniin.

Sisko kuvasi.