Kesä ja nokkoset

Kesä pääsi yllättämään. Isän istuttama luumupuu on jo kukkinut pihan laidalla. Syreenit ja pihlajat ovat juuri puhkeamassa täyteen kukkaan. 

Niin moni asia olisi jo pitänyt tehdä: istuttaa taimet kasvihuoneeseen, kunnostaa palsta kasvimaalla, kylvää siemenet maahan, kerätä villivihannekset, kitkeä pihan kukkapenkeistä puskevat rikkaruohot, leikata nurmikot… Ja minä en ole työkiireiltäni ehtinyt juuri mitään.

Pihamökin kamarin sain onneksi siivottua hyvissä ajoin. Tervetuloa kesävieraat!

Kävimme sentään ostamassa pari tomaatintainta, kurkun ja kesäkurpitsan. Ne on nyt istutettu kasvihuoneen lämpöön. Taimet näyttävät viihtyvän sijoillaan, mutta tilaa on vielä jäljellä. Palstalla olemme vasta aloittaneet työt. Venäläiset palstanaapurimme ehtivät jo epäillä, ettemme aloita viljelyä tänä vuonna lainkaan. Heidän palstansa vaikuttaviin kohopenkkeihin on tietenkin jo istutettu yhtä ja toista. Olen huomannut, että idästä tuleva väki osaa ottaa maasta hyödyn ja ilon irti varsin tehokkaasti.

Veljeni kävi vasta äskettäin jyrsimässä maan palstallamme, ja äiti on nyt alkanut tehdä penkkejä. Ostimme punajuuren, porkkanan, pinaatin ja mangoldin siemeniä, muun muassa, ja valtavasti erilaisia papuja. Äiti haluaa välttämättä laittaa myös pari vakoa perunaa viime vuosien huonoista kokemuksista piittaamatta.

Kauhistuin, kun huomasin, kuinka isoja nokkoset jo ovat. Tarkoitus oli kerätä nuoria, hentoja versoja ja kuivata niitä koko talven tarpeiksi. Äiti ennätti sentään napsia korillisen pieniä maitohorsmia, kun kävimme eräänä iltana korvasienessä. Nokkosia on kyllä saatava myös, vaikka sitten niitä turhan pitkiksi venähtäneitä.

Kiireestä huolimatta olen nauttinut suunnattomasti kesän tulosta ja yhtäkkiä täyteen kukoistukseen röyhähtäneestä luonnosta. Olen tehnyt koiran kanssa pitkiä metsälenkkejä ja hengittänyt alkukesän ihanuutta. Monella lenkillä –  joista pisin oli peräti kymmenisen kilometriä – on ollut mukana myös tyttäreni.  Aina tilaisuuden tullen hän on pulahtanut uimaankin.

Pihasauna lämpeni ensimmäisen kerran viime lauantaina, niin kuin olin suunnitellutkin. Oli se, ihana.

25.5., lauantai. Savu nousee pihasaunan piipusta ensimmäisen kerran.

Äiti alkoi joskus virkata sänkypeittoa, josta tulikin verhot saunan eteisen ikkunaan. 

Lapsuuden pallokentällä

Kuuntelin kerran radio-ohjelmaa Veikko Lavista. Hän kertoi siinä vieneensä lapsuudenystävälleen Amerikkaan hiekkaa pienessä pullossa. Ystävä oli kummastellut tuliaista, kunnes oli ymmärtänyt, mistä hiekka oli peräisin: heidän lapsuutensa pallokentältä Kotkasta.

Minun ei tarvitse ottaa montaa askelta, kun olen lapsuuteni pallokentällä. Kenttä tehtiin talojen väliselle pienelle puistoalueelle kai joskus 1960-ja 1970-luvun vaihteessa. Alkuun se oli kovassa käytössä: kulmakunnan pojat kokoontuivat kentälle harva se päivä pelaamaan pesäpalloa, ja lentopalloverkkokin sinne laitettiin. Kentältä kantautui pihaamme jatkuvasti pelaamisen ääniä.

Sittemmin kaupunki asensi puistoon leikkivälineitä: karusellin, kiipeilytelineen, keinun ja liukumäen. Karuselli oli hurja. Siinä sai otettua niin kovat vauhdit, että hyppääminen kesken kaiken oli mahdotonta. Kun karuselli lopulta pysähtyi, kyydissäolijat poistuivat siitä hoippuen ja huonovointisina.

Karuselli ja muut leikkivälineet ovat kadonneet koivujen siimeksestä.

Tässä kulki ennen polku, jota juoksimme kentältä kotipihaan lukemattomia kertoja päivässä. 

Leikkivälineet olivat paikoillaan vielä 1980-luvulla, kun veljeni lapset syntyivät. Heidän tonttinsa rajoittui kenttään. Veli ei itse pystynyt menemään karuselliin lainkaan, mutta antoi vauhtia tyttärilleen, jotka kykenivät istumaan sen kyydissä loputtomiin. Minunkin lapseni muistavat karusellin mummolakäynneiltään. Se karuselli ei kyllä läpäisisi nykyisiä leikkipuistojen turvallisuusmääräyksiä.

Koiran kanssa metsälenkille lähtiessäni kuljen aution, talojen keskelle unohtuneen kentän läpi päivittäin. Siinä on jotain idyllistä. On hiljaista, puut kentän reunoilla ovat ränsistyneet, heinä rehottaa pitkänä. Kerran kesässä, joskus elokuulla, tulee kaupungin mies ja niittää heinän matalaksi.

Kentän laidassa kasvaa valtava, vinolatvainen mänty. Sitä sanottiin isoksi männyksi jo lapsuudessamme. Kerran yksi naapuruston rasavilli poika, Haraksi kutsuttu, kiipesi mäntyyn. Kun hän oli jo aika korkealla, oksa katkesi. Hara jäi roikkumaan siihen housuistaan, ja pudota mätkähti maahan housujen revetessä. Oli hetken oli hiljaista, ja sitten alkoi kauhea huuto. Kuin ihmeen kaupalla hän selvisi suuremmitta vammoitta. Tapaus tulee mieleen usein mäntyä ohittaessani. Mitähän Haralle mahtaa kuulua nykyään? En ole nähnyt häntä vuosikymmeniin.

Sisko kuvasi.

Kesän mystiset airuet

Lämpimät tuulet ovat puhallelleet pitkin viikkoa. Olen istunut äidin kanssa verannalla kahvilla päivittäin ihmettelemässä vihreyttä ja kukintaa. Tänään kannoin pojan avustuksella puutarhakalusteet nurmikolle: ulkona voisi hyvin jo syödäkin.

Äiti on monena päivänä lämmittänyt pihasaunan padassa vettä ja pessyt käsin villavaatteita ja muuta pikkupyykkiä. Ne kuivuvat hetkessä ulkona narulla. Ensi viikonloppuna aiomme lämmittää pihasaunan. Kylvemme siellä ensimmäisen kerran talven jälkeen. Miten pitkältä mennyt talvi nyt tuntuukaan, kun sitä ajattelee!

Särkynytsydän tekee jo nuppuja. Se on mummolasta peräisin olevaa maatiaiskantaa. Pienet keltaiset narsissit, joita äiti pari kesää sitten toi jostakin ja istutti nurmikkoa reunustavaan kukkapenkkiin, näyttävät leviävän kovasti. Kevätkaihonkukkien sinisyys on – niin, suorastaan kaihoisaa.

Kirjopikarililjat, kesän mystiset airuet, availevat ruudullisia kellokukkiaan. 

Kesä on tullut mäellemme.

Sisko kuvasi.

Äitienpäiväretki vuorelle

Olen ollut äiti liki 26 vuotta. Yhtä kauan olen saanut nauttia äitienpäivänä vuoteeseen tarjoillusta aamukahvista. Tänä aamuna heräsin ulko-oven kolahdukseen kahdeksan aikaan: kuopus, 15, lähti ulkoiluttamaan koiraa. Jonkin ajan kuluttua keittiöstä alkoi kuulua kolinaa ja rapinaa. Sitten kahvin tuoksu tunkeutui nenään. Poika hoiti homman yksin, kun vanhemmat sisarukset asuvat muualla: ensin hän tarjoili suolaista, sitten makeaa. Äitienpäivän aamukahvista on tullut mukava perinne – ja perinteet, jos mitkä, ovat tärkeitä! Toiseen kattaukseen osallistui tällä kertaa äitinikin.

Suolaista...

...ja makeaa.

Perinteistä puheen ollen: äiti teki tietenkin täytekakun vanhaan tapaan. Kerrosten väliin hän laittoi itse keitettyä omenasosetta ja vaniljakiisseliä, ja kostutti kakun vahvalla sokeroidulla kahvilla. Mummolla oli kuulemma tapana lorauttaa kostukkeeksi myös tilkka kirkasta viinaa. Nautimme toiset kahvit yläkerrassa jo aamukymmenen aikaan, kun vanhin veljeni tuli äitienpäivätervehdykselle ennen lähtöään Kreikkaan.

Me talon asukkaat päätimme tehdä kolmen sukupolven kotiseuturetken. Äiti, minä ja kuopukseni suuntasimme koirien kanssa luonnonkauniille vuorelle. Sen laelta avautuu silmänkantamattomiin upeaa keskisuomalaista maisemaa: männikkömetsää ja rantojen raitaa, jylhää Päijännettä.

Jyrkänteet ovat paikoin mykistäviä. 

Laella on käyty. Poika merkitsee nimemme keloon kiinnitetyssä postilaatikossa olevaan vieraskirjaan.

Ah, polut korpia kiertävät kaidat...

Ihmettelimme, miten nopeasti koivut ovat alkaneet vihertää. Ja mustikka kukkii valtoimenaan! ”Kyllä nyt tulee mustikkaa”, äiti tuumi tyytyväisenä. Jos isä olisi ollut mukana, hän olisi lisännyt: ”Kun ei vain tulisi hallaa.” Isä tarkkaili mustikan kukintaa tähän aikaan vuodesta aina hivenen huolestuneena. Huomaan perineeni tavan.

Retken jälkeen olimme niin nälkäisiä, ettemme alkaneetkaan valmistaa suunniteltua ruokaa, vaan lähdimme ulos syömään. Oli mukavaa.

Oman äitienpäiväni kruunaa jo omilleen muuttaneiden lasteni saapuminen kotiin tänä iltana. Esikoinen pyöräili jo kakkukahville, ja tytärkin tulee sattumoisin pohjoisesta kotipuoleen pariksi päiväksi. 

Saan pitkästä aikaa laumani kasaan. 

Pikku puro pulppuaa

Talomme lähimaastossa on puroja, jotka tulvivat vuolaina tähän aikaan vuodesta. Lapsena purot tuntuivat tavattoman kiehtovilta ja jännittäviltä. Oli lumoavaa seurata niiden kuohua. 

Äiti kertoi, että veljeni saattoivat olla tuntikausia teillä tietymättömillä, retkillään metsäpuroille. Eivätkä he olleet silloin vielä kovin isoja. Kerran pienempi veljistä oli pudonnut puroon. Äiti säikähti todenteolla vasta sitten, kun huomasi hänen vaatteidensa kastuneen kaulaa myöten. Äiti piti kovat puhuttelut pojille ja kielsi heitä menemästä enää puroille. Se kaikui tietenkin kuuroille korville.

Sisko muisti, että joku – saattoi olla naapurin isompi tyttö – uskotteli meille, että eräässä purossa asuu näkki. Puron lähistöllä oli siksi aina vähän karmivaa liikkua.

Veljet rakensivat kavereineen majoja syvemmälle metsään, puron varteen ja sen keskellä oleville pienille saarekkeille. He vuorasivat oksista tekemänsä majat saniaisilla. Oli suuri seikkailu, jos joskus uskalsin kulkea intiaanikylään saakka.

Keväisistä puroista mieleeni nousee aina myös yksi kiusallinen muisto. Olen plagioinut kerran elämässäni, törkeästi ja lähdettä mainitsematta. Olin ensimmäisellä luokalla koulussa, kun meidän piti keksiä kevätaiheiset runot. Mieleni oli aivan tyhjä. Äiti sen sijaan riimitteli runon tuosta vain, askareittensa lomassa. Muistan olleeni hämmentynyt siitä, kuinka helposti se häneltä syntyi. 

Runo meni näin:

”Pikku puro pulppuaa,

kevät tulla huristaa,

linnut metsään pesää laittaa,

lapset pajunoksaa taittaa.”

Kirjoitin runon vihkooni. Muutin sanan ”huristaa” ”kiiruhtaa”-sanaksi, koska se tuntui jotenkin runollisemmalta ja teki koko runosta oikeastaan minun tekeleeni. Näin selitin asiaa itselleni. Runot monistettiin luokkalehteen, ja parhaat saivat esittää omansa kevätjuhlassa. Minä olin tietenkin siinä joukossa. Muistan äidin ilmeen, kun hän näki runon luokkalehdessä. Hän ei sanonut mitään. Todennäköisesti opettaja oli kehunut äidille kirjallista lahjakkuuttani. En tiedä, paljastiko äiti minut. Tuskin.

En ole sen jälkeen plagioinut koskaan, ainakaan tietoisesti. Tilaisuuksia olisi kyllä ollut, sillä minusta tuli ammattikirjoittaja. Tämän opin kerrasta.

Sisko kuvasi.