Vietimme muutaman todella virkistävän lomapäivän kyläillessämme Äkäslompolossa. Hiihtokausi on nyt avattu: peräti viitisentoista kilometriä taittui huikaisevissa tunturimaisemissa. Sää hemmotteli meitä. Öisin pakkanen kiristyi jopa 25 asteeseen. Aamuisin oli rapsakan kaunista, mutta iltapäivisin aurinko helotti niin, että mittari näytti liki lämpöasteita. Ulkoilukelit olivat täydelliset.
Totesin järkyttyneenä rapakuntoni. En ole liikkunut aikoihin, sillä naapurin Markus huolehtii niin tunnollisesti Aasan ulkoilutuksesta, ettei minun tarvitse. Ensimmäinen hiihtoretki, nelisen kilometriä kotakahvilaan ja sama matka takaisin, paljasti karun totuuden. En olisi jaksanut millään. Käsivoimat tuntuivat olemattomilta, oli hikistä ja tuskaisaa, hengästytti. Tästä on suunta vain ylöspäin, niin kuin äiti tapaa sanoa. Nyt alkoi kuntoilu, totisesti!
Yhtenä iltana kävimme tansseissa paikallisessa Riemuliiterissä. Kuntoilusta kävi sekin, vaikka jätimmekin jenkan väliin.
Tutustuimme Lainion lumikylään. Se on kerrassaan upea! Tuntuu hurjalta, että kohta, kun aurinko alkaa lämmittää enemmän, sen huoneita ja veistoksia ei enää ole. Seuraavilla lumilla koko komeus rakennetaan jälleen uudelleen.
Kotiin ajellessamme alkoi sadella lunta. Nyt sade on muuttunut vedeksi. Vakaa aikomus oli, että virinnyt hiihtoharrastus jatkuu kotona ilman välipäiviä, mutta kerta kaikkiaan ei pystynyt. Ei tässä kelissä. Tänään kävimme sentään pitkällä metsäkävelyllä.
Kuulin, että Lapissa on kahdeksan vuodenaikaa. Haluaisin seuraavaksi kokea sen, jolloin ruska peittää maan.
Ikkunalle valoon nostamani leikatut pelargoniat olivat poissa olessamme alkaneet työntää lehtiä. Tomaatin taimet puskivat mullasta kohti valoa elinvoimaisina ja terhakkaina. Kotijoukot olivat muistaneet kastelun.
Markku alkoi miettiä kamiinan asentamista kasvihuoneeseen. Kohtahan sitä pitäisi alkaa lämmitellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti