Sanoin Markulle tekstin ääressä tuskaillessani monta kertaa, että tämä on TAATUSTI viimeinen kirja, jonka teen. Pyysin muistuttamaan näistä sanoista, jos joskus tulen sanomaan jotakin muuta, jos aion muuttaa mieleni. Toistelin: en hallitse suuria kokonaisuuksia, pienemmät tekstit ovat minun juttuni. Rakastan lehtiartikkelien tekemistä. Tulen jatkossa keskittymään niihin, ja vain niihin.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Heti, kun kirjan käsikirjoitus oli valmis, alkoi tuntua siltä, että voisihan sitä sentään vielä jonkin kirjan tehdä. Minulle on ehdotettu kiehtovia aiheita, joihin tarttuminen on alkanut houkuttaa. Aiheita on alkanut itää myös omassa mielessäni. Apurahojakin olisi haussa parhaillaan.
Kaikista oudointa on se, että yhtäkkiä minusta tuntuu siltä, että minun pitää kirjoittaa myös romaani, lukuisten tietokirjojen jälkeen. Vaikka ei se oikeastaan ole outoa. Olen tiennyt asian hyvin, hyvin pitkään, mutta en ole suostunut sitä myöntämään. Millä ajalla minä sellaisen työn tekisin, missä välissä? Miksi ihmeessä? On ollut viisaampaa sysätä koko idea pimentoon päivänvalosta, syrjään tietoisuudesta.
Nyt se vain on jääräpäisesti alkanut punkea esiin.
Ehkä ajatukselle on nyt annettava tilaa ja valoa. Kenties on vain alettava kirjoitella pöytälaatikkoon pikku hiljaa, kaiken muun touhun lomassa. Ilman sen kummempia tavoitteita, aikatauluja tai suunnitelmia.
Olemme viime viikkoina törmänneet talossamme monenlaisiin teksteihin. Äiti löysi yhdestä muuttolaatikosta unohtuneet päiväkirjansa. Hän juuttui lukemaan niitä ääneen. Päiväkirjat eivät ole kauhean vanhoja – nuoruuden päiväkirjansa äiti hävitti vihan vimmoissaan, kun hänen sisarensa oli lukenut ne – mutta niiden sivuilla on valtavasti asioita, jotka ovat tyystin unohtuneet. Äiti on kirjannut ylös arkisia sattumuksia ja omia ajatuksiaan. Toisinaan sivut ovat täyttyneet tuohtuneesta vuodatuksesta, mikä huvittaa äitiä nyt.
Päiväkirjojen lukemista on ollut kiva kuunnella. Tavallisen arjen kuvaus tuntuu näin jälkeenpäin arvokkaalta. Elämältä. Isä esiintyy tietysti kirjan sivuilla usein.
Kannustin äitiä jatkamaan päiväkirjojen kirjoittamista, ja hän ryhtyikin puuhaan. Mietin, että voisin itsekin tehdä samoin.
Lasten ja lastenlasten askartelemien korttien ja muun paperitavaran seasta äiti löysi myös lyijykynällä ruutupaperille kyhäämänsä lappusen. Hän on kirjoittanut siihen isälle viestin, jossa kehottaa tätä lämmittämään kahvin ja ottamaan leivonnaisia, joita äidin Eila-sisko oli lähettänyt isää varten. Voit herättää minut, jos haluat, äiti vinkkaa. Oletettavasti nämä olivat siis aikoja, jolloin isä leipätyönsä lisäksi ajoi öisin juustoautoa. Hän oli joskus niin väsynyt, että työnsi päänsä avatusta autonikkunasta ulos pysyäkseen hereillä. Meitä lapsia ei tainnut tuolloin vielä olla ainoatakaan.
Minua hämmästytti, että äiti kutsuu isää lappusessa "kultsiksi". Luulin, että sana on peräisin vasta viime vuosikymmeniltä, mutta ainakin äiti on keksinyt sen jo 50-luvulla. Viesti päättyy näin:
Kulta! Kulta! Kulta! Kulta!
Rakas! Rakas! Rakas! Rakas!
Äidin tavaroista löytyi muidenkin kynäilijöiden tuotoksia. Jotkut hänen lastenlapsistaan ovat olleet hyvinkin tuotteliaita. Käsittääkseni tytärtäni lukuun ottamatta kukaan heistä ei valitettavasti ole jatkanut kirjoittamista aikuisena ainakaan julkisesti. Toivottavasti joku kynäilee edes pöytälaatikkoon.
Löysimme muun muassa Hölmöläinen-lehden yhden numeron. Äidin vanhin ja kolmanneksi vanhin lapsenlapsi ovat toimittaneet lehteä. Ohessa on siitä näyte. Uutisaiheet vaikuttavat varsin mielenkiintoisilta.
Minun mielestäni tyttöjen kannattaisi ehdottomasti jatkaa tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti