Kyläilyä Äkäslompolossa

Vietimme muutaman todella virkistävän lomapäivän kyläillessämme Äkäslompolossa. Hiihtokausi on nyt avattu: peräti viitisentoista kilometriä taittui huikaisevissa tunturimaisemissa. Sää hemmotteli meitä. Öisin pakkanen kiristyi jopa 25 asteeseen. Aamuisin oli rapsakan kaunista, mutta iltapäivisin aurinko helotti niin, että mittari näytti liki lämpöasteita. Ulkoilukelit olivat täydelliset.  

Totesin järkyttyneenä rapakuntoni. En ole liikkunut aikoihin, sillä naapurin Markus huolehtii niin tunnollisesti Aasan ulkoilutuksesta, ettei minun tarvitse. Ensimmäinen hiihtoretki, nelisen kilometriä kotakahvilaan ja sama matka takaisin, paljasti karun totuuden. En olisi jaksanut millään. Käsivoimat tuntuivat olemattomilta, oli hikistä ja tuskaisaa, hengästytti. Tästä on suunta vain ylöspäin, niin kuin äiti tapaa sanoa. Nyt alkoi kuntoilu, totisesti!

Yhtenä iltana kävimme tansseissa paikallisessa Riemuliiterissä. Kuntoilusta kävi sekin, vaikka jätimmekin jenkan väliin.

Tutustuimme Lainion lumikylään. Se on kerrassaan upea! Tuntuu hurjalta, että kohta, kun aurinko alkaa lämmittää enemmän, sen huoneita ja veistoksia ei enää ole. Seuraavilla lumilla koko komeus rakennetaan jälleen uudelleen.

Kotiin ajellessamme alkoi sadella lunta. Nyt sade on muuttunut vedeksi. Vakaa aikomus oli, että virinnyt hiihtoharrastus jatkuu kotona ilman välipäiviä, mutta kerta kaikkiaan ei pystynyt. Ei tässä kelissä. Tänään kävimme sentään pitkällä metsäkävelyllä.  

Tuntui, kuin olisimme olleet pitempäänkin poissa kotoa. Ehdimme pohjoisessa niin paljon. Minulle, Lapin-kävijänä noviisille, päivät siellä olivat suorastaan hengästyttäviä.

Kuulin, että Lapissa on kahdeksan vuodenaikaa. Haluaisin seuraavaksi kokea sen, jolloin ruska peittää maan.

Ikkunalle valoon nostamani leikatut pelargoniat olivat poissa olessamme alkaneet työntää lehtiä. Tomaatin taimet puskivat mullasta kohti valoa elinvoimaisina ja terhakkaina. Kotijoukot olivat muistaneet kastelun.

Markku alkoi miettiä kamiinan asentamista kasvihuoneeseen. Kohtahan sitä pitäisi alkaa lämmitellä.

Rymsteerausta ja verhoilua

Äidin uudessa keittiössä on viihtyisää ja rauhoittavaa. Pakenemme sinne tämän tästä alakerran sekasorron keskeltä, kahville tai korttia pelaamaan. On lohdullista, että edes yksi osa talosta on ihan valmis!  

Äiti päätti vihdoin verhoiluttaa vanhat ammetuolinsa. Hän halusi piristystä hillittyyn, vaaleanharmaaseen sisustukseensa ja päätyi punaiseen kankaaseen. Olen aiemminkin kirjoittanut näistä tuoleista, jotka äiti ja isä hankkivat ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Verannalle nostettu ammetuoli oli lapsuudessani selvä kevään merkki. Nyt tuolit loistavat äidin olohuoneessa. 

Alakerrassa kuopuksen huone on tyhjennetty ja katto avattu. Ja tottahan sieltäkin home-esiintymä paljastui. Kuopus on evakossa vanhassa keittiössä, tulevassa makuuhuoneessamme.

Kun yksi huone on poissa käytöstä, tietää se tavarakuormitusta muihin tiloihin. Tässä vaiheessa minä hermostuin ja aloin haluta olohuoneeseen samanlaisia kauniita koivuviiluovellisia kaappeja, jollaiset äiti sai keittiöönsä. Kaappeja on talossa aikoinaan sijoiteltu mitä epäkäytännöllisimpiin paikkoihin. Niiden ovetkin aukeilevat perin kummallisiin suuntiin.

Vaadin kolme kaappia siirrettäväksi olohuoneen yhdelle seinälle. Ja kas kummaa, nyt ne ovat siinä. Alkuperäinen idea oli Leenan. Kiitos siitä hänelle – ratkaisu toimii loistavasti.

Elämässäni on hämmästyttäviä miehiä, se on sanottava jälleen kerran. Markku ja veljeni tekaisivat uudet kaapit muutamassa päivässä, ja asensivat niihin vanhat ovet karmeineen. Toki heillä oli hommassa myös pikkuapuri.

Poraus on tarkkaa hommaa.

Työn tarkistus.

Ovet paikoillaan.

Viime päivät olenkin sitten täyttänyt kaappeja. Ne nielivät tavaraa uskomattoman määrän. Nyt täällä voi taas siivota, nurkkia myöten. Kokonaistilanne selkiytyy.

Kaapit ovat niin tilavat, että yhteen mahtuu jopa leikkimään.

Verhoiluprojekti laajeni äidin ammetuolien myötä: veljenvaimo verhoilutti kolme vanhaa nojatuoliaan, minä kaksi. Mummolan vanhat tuolit, jotka pudottelivat meriheinäpehkua lattioille, saivat uuden elämän. Niistä tuli mielestäni valtavan kauniit.

 

Moninaisten puuhien keskellä ehdimme aina leipoa. Mustikkapiirakkaa teemme joka viikko!

Nyt remonttihommille pannaan hetkiseksi piste. Varhain huomisaamuna lähdemme Markun kanssa ajamaan kohti Äkäslompoloa.

Veikkaan, että pari päivää tunturissa tekee meille oikein hyvää.

Kirjoittamisen autuus ja kirous

Sain tänään kirjani taiton tarkistettavaksi. Se on kaunis! Eikä tekstikään lopulta ihan hullua ole, vaikka minulla oli sen tuottamisessa suuria vaikeuksia, jostakin itselleni tuntemattomasta syystä. Olin iskemässä hanskoja tiskiin monta kertaa. Onneksi en iskenyt. Vaikean projektin loppuun saattaminen tuntuu erityisen hyvältä.

Sanoin Markulle tekstin ääressä tuskaillessani monta kertaa, että tämä on TAATUSTI viimeinen kirja, jonka teen. Pyysin muistuttamaan näistä sanoista, jos joskus tulen sanomaan jotakin muuta, jos aion muuttaa mieleni. Toistelin: en hallitse suuria kokonaisuuksia, pienemmät tekstit ovat minun juttuni. Rakastan lehtiartikkelien tekemistä. Tulen jatkossa keskittymään niihin, ja vain niihin.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Heti, kun kirjan käsikirjoitus oli valmis, alkoi tuntua siltä, että voisihan sitä sentään vielä jonkin kirjan tehdä. Minulle on ehdotettu kiehtovia aiheita, joihin tarttuminen on alkanut houkuttaa. Aiheita on alkanut itää myös omassa mielessäni. Apurahojakin olisi haussa parhaillaan.

Kaikista oudointa on se, että yhtäkkiä minusta tuntuu siltä, että minun pitää kirjoittaa myös romaani, lukuisten tietokirjojen jälkeen. Vaikka ei se oikeastaan ole outoa. Olen tiennyt asian hyvin, hyvin pitkään, mutta en ole suostunut sitä myöntämään. Millä ajalla minä sellaisen työn tekisin, missä välissä? Miksi ihmeessä? On ollut viisaampaa sysätä koko idea pimentoon päivänvalosta, syrjään tietoisuudesta.

Nyt se vain on jääräpäisesti alkanut punkea esiin.

Ehkä ajatukselle on nyt annettava tilaa ja valoa. Kenties on vain alettava kirjoitella pöytälaatikkoon pikku hiljaa, kaiken muun touhun lomassa. Ilman sen kummempia tavoitteita, aikatauluja tai suunnitelmia.

Olemme viime viikkoina törmänneet talossamme monenlaisiin teksteihin. Äiti löysi yhdestä muuttolaatikosta unohtuneet päiväkirjansa. Hän juuttui lukemaan niitä ääneen. Päiväkirjat eivät ole kauhean vanhoja – nuoruuden päiväkirjansa äiti hävitti vihan vimmoissaan, kun hänen sisarensa oli lukenut ne – mutta niiden sivuilla on valtavasti asioita, jotka ovat tyystin unohtuneet. Äiti on kirjannut ylös arkisia sattumuksia ja omia ajatuksiaan. Toisinaan sivut ovat täyttyneet tuohtuneesta vuodatuksesta, mikä huvittaa äitiä nyt.

Päiväkirjojen lukemista on ollut kiva kuunnella. Tavallisen arjen kuvaus tuntuu näin jälkeenpäin arvokkaalta. Elämältä. Isä esiintyy tietysti kirjan sivuilla usein.

Kannustin äitiä jatkamaan päiväkirjojen kirjoittamista, ja hän ryhtyikin puuhaan. Mietin, että voisin itsekin tehdä samoin.

Lasten ja lastenlasten askartelemien korttien ja muun paperitavaran seasta äiti löysi myös lyijykynällä ruutupaperille kyhäämänsä lappusen. Hän on kirjoittanut siihen isälle viestin, jossa kehottaa tätä lämmittämään kahvin ja ottamaan leivonnaisia, joita äidin Eila-sisko oli lähettänyt isää varten. Voit herättää minut, jos haluat, äiti vinkkaa. Oletettavasti nämä olivat siis aikoja, jolloin isä leipätyönsä lisäksi ajoi öisin juustoautoa. Hän oli joskus niin väsynyt, että työnsi päänsä avatusta autonikkunasta ulos pysyäkseen hereillä. Meitä lapsia ei tainnut tuolloin vielä olla ainoatakaan.

Minua hämmästytti, että äiti kutsuu isää lappusessa "kultsiksi". Luulin, että sana on peräisin vasta viime vuosikymmeniltä, mutta ainakin äiti on keksinyt sen jo 50-luvulla. Viesti päättyy näin:

Kulta! Kulta! Kulta! Kulta!

Rakas! Rakas! Rakas! Rakas!

Äidin tavaroista löytyi muidenkin kynäilijöiden tuotoksia. Jotkut hänen lastenlapsistaan ovat olleet hyvinkin tuotteliaita. Käsittääkseni tytärtäni lukuun ottamatta kukaan heistä ei valitettavasti ole jatkanut kirjoittamista aikuisena ainakaan julkisesti. Toivottavasti joku kynäilee edes pöytälaatikkoon.

Löysimme muun muassa Hölmöläinen-lehden yhden numeron. Äidin vanhin ja kolmanneksi vanhin lapsenlapsi ovat toimittaneet lehteä. Ohessa on siitä näyte. Uutisaiheet vaikuttavat varsin mielenkiintoisilta.

Minun mielestäni tyttöjen kannattaisi ehdottomasti jatkaa tästä.

Tilli-tädin talossa tapahtuu kummia

Siskontyttö soitti lauantaina ja kyseli, olemmeko kotosalla. Sanoi olevansa tulossa käymään pikkupoikansa kanssa. Kerroin, että olemme kyllä kotona, mutta että täällä on aikamoinen kaaos. No ei ylittänyt uutiskynnystä tässä osoitteessa, tyttö näpäytti.

He tulivat raparperipiirakalle.

Rohkenen epäillä, että täällä ylittyy uutiskynnys hyvinkin pian.

Olen nimittäin viime päivinä opiskellut aiemmin mainitsemaani Marie Kondon kirjaa siivouksen ihmeistä. Aluksi tunsin itseni huijatuksi. Olin tilannut kirjan, koska parikin Helsingin Sanomien toimittajaa kirjoitti siitä varsin innostuneesti. Ja jos en väärin muista, toinen heistä oli suosikkini Anna-Stina Nykänen. Olin hämmentynyt.

Kirja tuntui tyhjänpäiväiseltä. Sen kirjoittaja, nuori japanilainen nainen, oli luonut kannattavan bisneksen siitä, että kehottaa ihmisiä heittämään valtavia määriä tavaraa roskiin. Hän siis auttaa ihmisiä selättämään kotiensa kaaoksen rohkaisemalla heitä luopumaan turhasta roinasta. Ajatus on sinänsä järkevä – mutta että roskiin! Väkevänä kierrättäjänä en hyväksy moista ollenkaan. Vaikka on myönnettävä, että kierrätyshenkisyyteni hipoo toisinaan lähes neuroosia.

Vastenmielisestä kirjasta löytyi kuitenkin muutamia juttuja, joita innostuin kokeilemaan. Vaatteitten taittelu pystyasentoon eräänlaisiksi pötkylöiksi oli yksi niistä. Japanilaiset säilyttävät vaatteitaan yleensä vetolaatikoissa, ja pötkylät on tarkoitettu asetettaviksi sellaisiin. Mutta kyllä ne toimivat kaapissakin. Vietin lauantai-illan taittelemalla vaatteita ohjeen mukaan, ja olin niin tohkeissani, että ilta venyi pitkäksi. Kaappeihin tuli tilaa valtavasti, ja nyt niistä löytää haluamansa pelkällä silmäyksellä. Sukkahousuista tein rullia niin kuin kirjassa neuvottiin, ja sukat taittelin myös pötkylöiksi.

Marie Kondo lupaa, että järjestys säilyy iäti, kun sen on kerran vaivautunut tekemään. Tässä haluan uskoa häntä.

Hän kehottaa myös kaikkia tavarapaljouden kanssa tuskailevia pysähtymään hetkeksi jokaisen esineen kohdalla ja kysymään rehellisesti itseltään: Tuottaako tämä minulle iloa? Vastauksen perusteella tavara sitten pidetään tai siitä luovutaan. Tämäkin oli oiva neuvo. Kirpputoreille, kierrätyspisteisiin ja antikvariaattiin menevät laatikot ja pussit ovat alkaneet täyttyä vauhdilla. Niitä rahdataan täältä miltei päivittäin.

Näyttää siis siltä, että konmari-menetelmän taika aukeaa minullekin alun tyrmistyksen jälkeen. Vielä minä selätän talossa vallitsevan kaaoksen.

Siskontyttö tosin mahtui poikansa kanssa kyläilemään oikein hyvin, vaikken silloin ollut vielä aloittanut kirjan lukemista menetelmän kokeilemisesta puhumattakaan. Kun he tekivät lähtöä, puhumaan opetteleva pikkupoika osoitti minua ja sanoi: Tilli.

Olin liikuttunut. Tilli. Olen mielelläni Tilli-täti!

Tilli-tädin talossa tulee vielä tapahtumaan kummia. Saattepa nähdä. Kaappeihin voitte katsoa jo nyt.

Tilli-tädin muru.