Lokakuu alkoi tänään. On luvattu myrskyä. Kasvihuoneen kattolevyt paukkuvat uhkaavasti tuulessa.
Yhtenä yönä oli jo hallaakin. Nostelin pelargoniat ja amppelit kasvihuoneeseen ja virittelin sinne kynttilöitä. Aamulla kasvihuoneen lasit olivat jäässä, ulkopuolelta. Toistaiseksi pakkanen pysyi ulkopuolella, vaikka emme ole ehtineet tilkitä huonetta vielä kunnolla. Sisäpuolen maalaustyötkin jäivät ensi kesään.
Hallanvaaraan varaudumme jatkossakin. Nyt, kun tomaatit viimein kypsyvät, niitä ei jätetä pakkasen syötäviksi. Kolot aiomme tilkitä ennen seuraavaa pakkasyötä. Harmi, ettei tilaamamme kamiina ole ehtinyt vielä saapua. Sillä saisi huoneeseen mukavasti sekä lämpöä että tunnelmaa.
Viime päivissä on ollut jotenkin haikea tunnelma. Joudun – viimeinkin, pakon edessä – tyhjentämään vanhan keittiön kaappeja remontin vuoksi. Kaappien uumenista tuntuu vyöryvän esiin isän koko elämä: on muistivihkoa, palkintoa, viiriä, valokuvaa, jos jonkinlaista tavaraa ja tarviketta. Eikä siinä tietenkään kaikki, vastaan tulee myös mummon käsitöitä, papan kalastustarvikkeita, lasteni kouluaskarteluja... Kaikella tuntuu olevan jotakin kerrottavaa, kaikkeen liittyy muistoja. Mihin minä näitten kanssa joudun?
Muutokset eivät ole minulle helppoja. Koko moderni maailma on vaikea! Kyllä elämä sata vuotta sitten oli paljon selkeämpää, jos kohta se monessa suhteessa oli nykyistä paljon vaikeampaakin. Jos edelliseltä sukupolvelta silloin jäi jokin työkalu tai astia – äveriäämmältä ehkä komea vaatekirstu tai peilipiironki – ei jälkipolvien tarvinnut miettiä, mihin ne pannaan. Ne otettiin käyttöön. Ja käytettiin yleensä loppuun.
On näihin päiviin toki iloakin mahtunut! Suvun kuopus kävi talossa eilen ensivisiitillä. Hän, käsittämättömän pikkuriikkinen ihmisen alku, uinui koko vierailun ajan äitinsä sylissä. Onnellisen tietämättömänä ympärillään vallitsevasta sekasotkusta – äitinsä isän isän äidin isän talosta peräisin olevan piirongin edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti