Istuin eräänä viime viikon iltana iäkkään rouvan kanssa puistossa. Oli kulunut vuosi siitä, kun tutustuimme, kun aloin kulkea hänen rinnallaan. Meistä oli tullut hyvät ystävät.
Aurinko lämmitti lempeästi, vaikka ilta oli jo pitkällä. Ei ollut kiirettä minnekään, istuimme kaikessa rauhassa. Ihmettelimme: on tämä poikkeuksellinen syyskuu, näin leutoa.
Katselimme valtavaa, vanhaa puuta, joka levitteli oksiaan yllämme. En millään saanut mieleeni, mikä puu on. – Ota siitä lehti, katsotaan kotona tietosanakirjasta, rouva kehotti.
Sitä leppeää iltaa seuranneena yönä hän joutui sairaalaan. Tässä taannoin löysin rusentuneen lehden villatakkini taskusta, jonne sen puusta otettuani unohdin, samantien.
Tänään, päivän alkaessa taittua pehmeäksi illaksi, hän lähti.
Katsoin äsken netistä: se puu oli saarni.
Se on kuin yhteinen sopimus
jota kunnioitetaan.
Kun vene lipuu hiljaa
eikä kukaan pane vastaan,
kun tiedetään:
lautturi on uupuneen puolella.
(Helena Anhava)
Sisko on kuvannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti