Vuosi vaihtui poikkeusoloissa

Tiedoksi: kyllä täällä hengissä ollaan, vaikkei talosta ole kuulunut mitään toviin.

Vuosi vaihtui poikkeuksellisen ankeissa oloissa. Sairastuimme joulun aikaan ilmeisesti influenssaan. Koville on ottanut. Äiti joutui joulupäivänä ambulanssikyydillä päivystykseen, mutta pääsi onneksi jo seuraavana yönä kotiin. Hän sai lääkityksen, ja alkoikin toipua melko nopeasti. Nyt hän on jo muuttanut takaisin yläkertaan täältä yhteisestä sairastuvastamme.

Minulla oli eilen kahdeksas kuumepäivä. Tänä aamuna oloni on ensimmäistä kertaa sellainen, että teki mieli ryhtyä kirjoittamaan. Ja se on aina hyvä merkki!

Markku on porukasta ainoa terveenä pysynyt, jos pientä köhää ei lasketa. Hänellä onkin ollut tässä puuhaa riittämiin, koirien ulkoilutuksesta kaikkiin talon välttämättömiin askareihin.

Onneksi ehdimme sentään vähän viettää joulua. Nyt kun jälkeen päin tarkastelen asiaa, ehdimmekin oikeastaan aika paljon. Aloittelimme sentään jo joitakin päiviä ennen aattoa syömällä ja saunomalla Markun talolla. Tarkoitus oli palata sinne vielä joulun aikaan ja viimeistäänkin uudeksivuodeksi, mutta toisin kävi.

Aasan oli tällä kertaa selviydyttävä rakettien paukkeesta kaupunkioloissa. Ja selvisihän se.

Aattona söimme kotosalla joulupuuron ja karjalanpiirakoita, joita tyttäreni oli tehnyt äidin kanssa aamulla. Hän oli rypyttänytkin onnistuneesti suurimman osan piirakoista. Näin ne taidot ja perinteet siirtyvät. Hieno juttu. Itse en ole mestari tässä.

Markku lämmitti pihasaunan, ja ihanahan siellä oli saunoa niin kuin aina. Meille se taitaa edustaa ainoaa oikeaa joulusaunaa. Lapsena sinne juostiin peräkanaa paljain jaloin paukkupakkasissa. Rohkeimmat kävivät löylyjen välissä tekemässä enkelinkuvia hankeen.

Aattoillaksi siirryimme siskoni luokse viimejouluiseen tapaan. Söimme hyvin ja vietimme rauhaisaa, miellyttävää iltaa.

Lahjapaperi on yläkerran välipohjasta löytyineistä 1950-luvun lopun lehdistä.

Joulupäivän iltana ehdimme vielä piipahtaa Leenan luona. Siellä oli taas niin kaunista, tunnelmallista ja mukavaa. 

Sitten taudit iskivätkin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Puolisen tuntia kotiintulomme jälkeen jouduin jo hälyttämään ensihoitajat paikalle. 

Seurasi pitkä ja sumea viikko. Nyt tunnelin päässä näkyy jo valoa. Ehkä pääsen jo itsekin lähipäivinä elämään tavallista arkea, jota niin rakastan.

En laittanut  – onneksi – kotiin jouluksi ruokia enkä juuri muitakaan joulujuttuja. Ruuat olisivat jääneet kyllä syömättä. Pienen pullossa olevan kuusen toin Markun talolta pöydällemme joulunavausateriamme jälkeen. Siinäkin riitti ihastelemista pikkumiehellemme. Katos, ihana kuusi, hän tuumasi. Katos, sipuleita ja tähti. Meitä nauratti. Onko Tiinan kuusessa tosiaan sipuleita, hänen äitinsä ihmetteli. 

No, tarkemmin katsottuamme hoksasimme, että olihan siellä. Oikein valojen kanssa. 

Kyllä kokin poika ilmiselvän sipulin tuntee.

Kaikki kuvat (paitsi viimeinen) ovat siskoni ottamia.