Vietimme mukavan viikonlopun Tallinnassa. Edellisestä käynnistäni kaupungissa olikin vierähtänyt peräti 18 vuotta. Se on kyllä outoa, kun nyt asiaa tarkemmin ajattelen.
Tallinnan vanhakaupunki yksi parhaiten säilyneitä hansakaupunkeja ja Unescon maailmanperintökohde, eikä matka sinne meiltä Keski-Suomesta ole kummoinenkaan. Luulisi siis tällaisen vanhojen rakennusten ja nupukivikatujen kyltymättömän ihailijan ramppaavan siellä alvariinsa.
Ei vain ole tullut käytyä. Mutta sitä suuremmalla syyllä osasin nyt ottaa ilo lon irti muutamasta ihastuttavassa kaupungissa vietetystä kuulaasta talvipäivästä.
Kuljeskelimme vanhaakaupunkia ristiin rastiin, jalat kipeiksi, liki kahdenkymmenen kilometrin verran. Kurkistelimme sisäpihoille, piipahdimme kahviloihin ja ravintoloihin, tutkimme sokkeloiset kadut ja kujaset, joitten kivetyt pinnat kupruilivat ja aaltoilivat viehättävästi mutta vaativasti. Oli syytä katsoa tarkkaan, mihin astui.
Vanhakaupunki oli puettu viehättävään, jouluiseen asuun. Oli kaunista niin päivällä kuin illan pimetessäkin. Maassa ei ollut lunta, mutta ilmassa pieni pirteä pakkanen. Päivisin aurinko paistoi värjäten ikiaikaiset rakennukset, kirkot, tornit ja kaupunginmuurit upeilla sävyillä. Illalla lukemattomat jouluvalot pilkottelivat puissa, sisäpihojen ja kujien yllä, ikkunoilla ja ovenpielissä. Taivaalla kumotti kohtalokkaan oloinen kuu.
Raatihuoneentorille ja pikkukatujen varsille pystytetyistä kojuista sai ostaa kuumaa glögiä ja hehkuviiniä. Olisin voinut kuljeskella höyryävä muki kädessäni ihastelemassa näkymiä vaikka koko viikon. Ajatella, että tyttäreni on asunut Tallinnassa ollessaan opiskelijavaihdossa yliopistossa. Emme ehtineet nyt etsiä pientä vihreää puutaloa, jossa hän silloin asui.
Lauantai-iltana eläväisen kaupungin ravintolat täyttyivät väestä, turistien lisäksi myös paikallisista asukkaista. Kukkakauppa kävi vilkkaana vielä yömyöhällä: vieri vieressä sijaitsevissa kukkakojuissa oli tarjoilla upeita ruusuja ja joulukukkia hintaan, joka ei juuri päätä huimannut. Tallinnalaiset eivät kuulemma kyläile toistensa luona lainkaan ilman kukkapukettia.
Kesällä kaupunki on ehdottomasti koettava uudestaan! Voin vain kuvitella puistot, kukat, terassit, katukahvilat...
Kotona oli pärjätty poissa ollessamme oikein hyvin, vaikka Aasa ilmeisesti oli vähän ikävöinyt. Ainakin kuopuksen lähettämästä kuvasta päätellen.
Ja lopuksi vielä oikaisu. Edellisessä kirjoituksessani kutsuin virheellisesti Aasaa suvun vanhimmaksi koiraksi. Eihän se pidä paikkaansa. Aasa on vasta kahdeksan, joten suvun vanhimman titteli kuuluu itseoikeutetusti Taaville, 10,5 vuotta.
Vanha herra on tätä nykyä erityisen hyvää pataa perheen pikkutytön kanssa. Tyttö kun on oppinut menemään Taavin herkkukaapille, jonka antimia hän jakelee reilulla kädellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti