Sinisen hetken aikaan

On satanut valtavasti lunta. Höttöinen lumipeite koristaa kasveja, rakennuksia, kaikkea. Talomme katto näyttää siltä, kuin se olisi kuorrutettu sokerimassalla, joka uhkaa valua maahan. Siihen se massa on jähmettynyt jo monta päivää sitten. Lumilippa peittää melkein kokonaan vanhan keittiön ikkunan. Se ei haittaa, sillä huoneessa ei nyt asuta. Remonttikin on uinunut jonkin aikaa pysähdyksen tilassa. Jos sitten joulunpyhien jälkeen, uudella tarmolla.

 

On kaunista, varsinkin iltapäivällä sinisen hetken aikaan.

Leikkaamatta jäänyt orapihlaja-aita tekee marjoja, jotka ovat Aasan suurta herkkua.

Ajatella, jo ensi viikolla päivät alkavat taas pidentyä.

Luin kollegani Sarin laatimasta jutusta, että pisimmän idätysajan vaativat chililajikkeet on kylvettävä tammikuulla. Siis ihan kohta. Miltei kuulen jo kevään kolkuttelevan ovella, vaikka kasvihuone esittääkin nukkuvansa sikeää talviunta.

Olen viime päivinä kirjoittanut laiskanlaisesti, ja se tulee kostautumaan. Keväällä iskee sitten taas armoton kiire, ja huono omatunto. Näinä verkkaan lipuvina talvipäivinä olen tehokkaan kirjoitustyön sijaan keskittynyt miettimään tulevaa: kirjoittaako vai eikö? Ja jos ei kirjoita, niin mitä sitten? Voisiko kirjoittaa harrastuksena, ja tehdä leipänsä eteen ihan jotain muuta? 

Tiedän. Tämä kuuluu prosessiin.

Juhlaa pimeyden keskellä

Monet kauhistelevat ympärillämme nyt vallitsevaa pimeyttä: tuntuu, ettei päiviin mahdu valoa lainkaan. Se ahdistaa ja väsyttää. Vaan ei minua, tänäkään vuonna. Pimein vuodenaika on minusta aivan ihana; siinä on jotain salaperäistä hohtoa. Olisin varmasti toista mieltä, jos minun esimerkiksi pitäisi ajaa päivittäin autolla pitkiä työmatkoja. Mutta kun ei pidä, voin nauttia tästä sumeilematta.

Meillä on sitä paitsi meneillään riemastuttava juhlakausi, mikä tuo valoa ja iloa arjen keskelle. Tätä on jatkunut jo useita viikkoja: kun edellisistä juhlista on vasta toivuttu, on jo pitänyt alkaa valmistautua seuraaviin. Lähipiirissä on viime viikkoina juhlittu niin valmistujaisia, väitöskaronkkaa kuin kuusikymppisiäkin. Eilen vietimme tietenkin itsenäisyyspäivää. Pikkujoulut ovat vielä edessä, ja sitten onkin joulu. Ja uusi vuosi! Tulevana, ainoana "vapaana" viikonloppuna lähdemme Markun kanssa Tallinnaan.

Kun kerraan juhlitaan, juhlitaan kunnolla ja kaikenmoisia juhlimisen arvoisia asioita. Mainitsinkin edellisessä kirjoituksessani, että saimme siskontyttöni kanssa suuren urakan päätökseen koluttuamme läpi kaikki tämän talon kaapit ja komerot. Kun joka kolkka oli ojennuksessa, järjestimme juhlat. Kaappijuhla avasikin tämän meneillään olevan juhlakauden marraskuulla.

Illan ohjelmaan kuului tietenkin kauniisti järjestettyjen kaappien ihastelua. Ja kyllä vain niitä kelpasi esitellä. Esimerkiksi: edellisten sukupolvien muistona säilytetyt esineet löytyvät nyt sievistä, kankailla päällystetyistä laatikoista. Mummoille, papoille ja isälle on omansa. Heidän elämästään muistuttavaa tavaraa oli edelleen paljon, vaikka harvennusta on tehty useaan otteeseen. Nyt noudatin ystävältäni Helenalta kuulemaani neuvoa: jos vähänkään sydämessä läikähtää, säästä. Mielestäni säästettävää jäi nyt sopivasti: kaikki mahtuu hyvin yhteen peilipiironkiin.

Samanlaisia laatikoita tehtiin lasten (jotka kaikki ovat siis aikuisia) askarteluille, joulukoristeille, säilytettäville kirjeille ja korteille, käsityötarvikkeille...

Jopa pienet liinaset ja kangasservetit saivat oman laatikkonsa.

Korut on järjestetty korurasiaan.Ehkäpä opin vielä käyttämään koruja!

Tavaraa jaettiin taas myös suvulle, ja ylimääräinen laitettiin kierrätykseen. Piste. Eikä koko talosta löytynyt juhlassa yhtäkään ovea, jota ei olisi saanut avata! Ja mikä parasta: sellaisia ei löydy vieläkään.

 

Esittelykierroksen aikana  eri pisteissä tarjottiin alkupaloja: keittiönurkkauksessa vuorossa oli Toast skagen.

Meillä oli kyllä siskontytön kanssa hauskaa, kun suunnittelimme ja valmistelimme näitä kekkereitä. Kutsun ja menun nähtyään siskoni epäili, että järjestelytoimikunnalta on lähtenyt homma lapasesta. Sen verran mahtipontiselta juhla vaikutti. Mutta kaikki sujui suunnilleen ohjelman mukaan, ja me olimme kyllä juhlan ansainneet.

Pukuhuoneessa tarjoiltiin sitruunatimjamilla ryyditettyä vuohenjuustoa.

Kierros päättyi graavilohirullien ääreen.

Se täytyy kyllä tunnustaa, että jonkin verran tavaroita tuli säilöttyä piharakennuksiin. Niitten vuoro on sitten keväällä.  Ja sehän on tietenkin puutarhajuhlan paikka!

Purut pihalle

On satanut lunta. Saimme viime hetkellä enimmät lehdet haravoitua, kasvihuoneen siivottua ja ruukkujen mullat tyhjennettyä pihalta. Irrottelin kuistin säleiköstä ruusupavut ja hajuherneet, leikkelin perennojen varsia. Vein pelargoniat, verenpisarat, joriinit ja viime kesänä Oulujoen taimistolta hankkimani uutuudet, jättiverbenat, kellariin. Sellaiset pelargoniat, joissa yhä sinnittelee jokunen surkuhupaisa kukka, jätin vielä ikkunalle. Kertooko se kesästä luopumisen vaikeudesta?

Apurimme, joka on innokas kottikärrymies, kuskasi monta kuormallista kasvijätettä lehtikompostiin. Hänen kanssaan on mukava puuhailla. Alkusyksyllä loukkaamani selkä on viimein parantunut.  Pystyn taas toimimaan lähes normaalisti. Parin kuukauden piinan jälkeen osaan todella iloita kaikenlaisista askareista! Kammottavasta vaivasta seurasi kyllä jotain myönteistäkin: olemme alkaneet käydä uimahallissa pari kertaa viikossa. Se on tuntunut kaikin puolin hyvältä päätökseltä.

Sisällä talossa on tauon jälkeen taas tapahtunut mullistuksia. Olemme siskontyttöni kanssa tehneet suururakan siivoamalla kaikki kaapit. Ilman häntä se ei olisi onnistunutkaan. Hän on järjestyksen ihminen ihan toisella tavalla kuin minä, ja on pitänyt projektissa ohjat käsissään. Vaikka olen useita kertoja aiemminkin koettanut selättää neljän sukupolven kasaamaa tavarapaljoutta, kyllä sitä vielä vain riitti. Vastaan tuli yhtä ja toista, ja monenlaista muistoa heräsi. Ja oli meillä hauskaakin. Urakan päättyminen on juhlan paikka.

Vanhassa keittiössä, eteisessä, vessassa ja niin sanotussa "pitkässä komerossa" on tapahtunut vähän syvällisempi perkaus. Markku on purkanut sieltä lähes kaiken, minkä on irti saanut. Purua on lapioitu ja kannettu ulos säkkikaupalla. Siskontyttö on tässäkin hommassa ollut apuna, ja toisinaan hänen miehensäkin.

Vanhaan keittiöön tulee makuuhuoneemme, ja pitkä komero muuttuu vaatehuoneeksi. Vessa ja eteinen tietenkin säilyvät, mutta saavat uudet pinnat.

Merkit olivat sellaiset, että pitkän komeron perällä ja vessan lattian alla on joskus ollut kosteutta. Huolestuttavat löydökset jäivät kuitenkin yllättävän vähäisiksi.

Silti olen ollut vaistoavinani, että monilta lähipiiriin kuuluvilta horjuu usko remonttimme suhteen. Mitä ihmettä? Hyvä tästä vielä tulee. Ehkä nukumme jo jouluna uudessa, ihanassa makuuhuoneessamme.

Minä kirjoitan taas kirjaa. Kiireisen kesän takia siihen tuli pitkä tauko. Mutta nyt taas kulkee.

Kylmästä lämpimään

On taas ihastuttava, aurinkoinen syyspäivä. Näitä on ollut peräkkäin jo muutamia. Selkävaivan vuoksi en pysty tekemään pihatöitä, mutta nautiskella voin. Eilen istuin pitkään Markun talon kuistilla vain katselemassa syysväreihin pukeutunutta järvimaisemaa. Kotona olen puutarhatuolista seuraillut talkooväen sadonkorjuuaskareita. Peruna on nyt nostettu, samoin surkea sipulisato, ja purjot, jotka taas kasvattivat komean juuriston, mutta eivät valkoista varsiosaa nimeksikään. Kesäkurpitsoita tuli jokunen. Isän aikanaan istuttama luumupuu on täynnä hedelmiä, jotka eivät millään ehdi kypsyä. Taidan kerätä ne sisälle punertumaan.

Viime viikolla onnistuimme pakenemaan maasta juuri oikeaan aikaan, kun oli karmaisevan koleaa, harmaata ja sateista. Nythän täältä ei malttaisi lähteä mihinkään!

Vierailimme Markun pojan luona Maltalla, jossa hän on asunut keväästä saakka. Hän on hiljattain muuttanut vilkkaasta Vallettasta rauhallisempaan Bugibban kylään. Mutta kyllä sielläkin elämää ja mekastusta riitti suomalaisnäkökulmasta katsottuna. Istuimme pitkiä aikoja parvekkeella uppoutuneina seuraamaan kotikujan elämää. Kaikki kadun asukkaat ilmeisesti tunsivat toisensa. Parvekkeilta vaihdettiin kuulumisia välillä äänekkäästikin, ja aina oli jokin ryhmä kokoontunut kadulle rupattelemaan. Viime kädessä tienoon asioista taisi päättää vastapäätä asunut iäkäs rouva.

Yksi naapuri istui iltaisin parvekkeellaan tupakalla ja katsoi samalla sisällä olohuoneessa olevaa televisiota. Ulkona oli puolilta öinkin lämmintä 27 astetta, ja sisällä asunnoissa varmasti vielä paljon kuumempaa. Miksi siis katsoa TV:tä sisällä? Sitä katseltiin kaduiltakin, ovi kun usein aukeni kadulta suoraan olohuoneeseen.

Asunto sijaitsi vain korttelin päässtä huikaisevasta merenrannasta. Jyrkiltä kalliorannoilta johti portaita mereen. Merivesi oli ihanan lämmintä, jopa minulle. Lempeissä mainingeissa kelpasi selkävaivaisenkin lillua, kunhan ensin oli selvitellyt tiensä kallioilta veteen. Yhtenä iltana kävimme  uimassa saaren toisella puolella, Ghajn Tuffiefan hiekkarannalla. Siellä sai kahlata pitkään, ennen kuin vesi syveni. Aurinko putosi mereen ja värjäsi maiseman oranssin ja purppuran sekoituksella. Rannalla viriteltiin tulia ja kilisteltiin astioita, juhlat olivat alkamassa. Me lähdimme paikallisbussilla takaisin Bugibbaan ja menimme ulos syömään.

Maltalla syödään paljon kirjaimellisesti ulkona. Katuravintoloitten pöydissä ympärillämme istui usein lapsiperheitä illallisella vielä kymmenen aikaan. Pienimmät laitettiin sitten illan edetessä rattaisiin nukkumaan. On ymmärrettävää, ettei ainakaan ilmastoimattomissa asunnoissa kokkaaminen houkuttele. Markun pojan asunnossa ei kaasulieden yläpuolella ollut minkäänlaista liesituuletinta. Hän kertoikin, ettei juuri ole kotona ruokaa laittanut. Lähiravintolat tarjoavat brittiläistä aamiaista 2,5 tai kolmen euron hintaan, ja sillä pärjää pitkälle päivään. Keittelimme asunnossa lähinnä kahvia, ja ostimme lähikaupasta jotain pientä syötävää sen kanssa nautittavaksi. Kaupasta sai ihania, tennispallon kokoisia keltaisia luumuja!

Yhden päivän vietimme Vallettassa kuljeskellen kaupungin hurmaavilla kujilla ja puutarhoissa. Välillä pistäydyimme johonkin viihtyisään katukuppilaan oluelle, kuohuviinille tai kahville. Hyvin siellä kuumuudessa jaksoi, kun pysytteli enimmäkseen kadun varjoisalla puolella. Aina iltapäivisin retkien jälkeen vajosimme koomaa muistuttavaan uneen. Päiväunien voimin oltiin taas liikkeellä myöhään yöhön.

Palasimme kotiin auringosta, merestä, mukavista päivistä ja uusista kokemuksista virkistyneinä. On aina avartaa tutustua vieraisiin kulttuureihin. Maltalaiset eivät ehkä ole maailman työteliäintä porukkaa, mutta sitä vastoin siellä osataan nauttia oleskelusta. Mitäpä suottaa raatamaan ja hoppuilemaan? Lähikaupastakin sai kyllä ostokset tehtyä, vaikka myyjä ei pitänyt asiakaspalvelun kanssa mitään kiirettä. Aika selvästi hän osoitti, että olisi mieluummin jossain muualla kuin siinä kassalla – ehkä meren rannalla loikoilemassa tai kadulla naapureitten kanssa turisemassa?

Aurinko on paistanut tänään poikkeuksellisen lämpimästi, vaikka syyskuu on lopuillaan. Ulkona tarkenisi hyvin istuskella kahvillakin. Kotitie on hiljainen, ihan kuin naapureissa ei olisi asukkaita lainkaan. Ketään ei näy kokoontuneen kadun varteen keskustelemaan päivänpolttavista asioista. Miksi?

Kauhistuksen kanahäkki!

Syksy on tullut. Koko kesän nielaissut kiireinen työprojektini on päättynyt, ja ehdin taas paremmin kirjoitella. 

Pari viikkoa sitten veimme kanat Hannan luokse talvihoitolaan. On haikeaa: kun avaan ulko-oven, vastassa on hiljaisuus. Ei kuulu enää kotoisaa porinaa kanatarhalta. Tytöt olivat oppineet siihen, että ulko-oven kolahdusta seurasi yleensä ruoka, joten tarhalla alkoi oven käydessä kova keskustelu. Aina sieltä juostiin kiireellä vastaan. Kanat ovat vähään tyytyväisiä ja sympaattisia otuksia. Ja toisin kuin väitetään, ne eivät ole tyhmiä. Eivät meidän tytöt ainakaan!

Kun emme millään ehtineet eristää piharakennukseen talvisuojaa, oli kanat ilmojen kylmetessä pakattava kuljetuslaatikoihinsa ja ajettava lasti Hannan kanatarhalle. Samassa paikassa ne viettivät joitakin viikkoja keväällä. Olisi siis voinut olettaa, että parvien yhdistäminen sujuisi ongelmitta. Mutta ei. Seurasi täysi kaaos. 

Matka sujui oikein hyvin näppärissä, yksilöllisissä kuljetuslaatikoissa.

Ensin tytöt joutuivat jalkakylpyyn koivissaan törröttävien suomujen vuoksi, sillä ne ovat merkki punkin aiheuttamasta kalkkijalasta. Kylvystä ne eivät olleet moksiskaan. Mutta kun iso, vaalea johtajakanamme päästettiin kylvyn jälkeen tarhaan, se pisti ranttaliksi. Ensi töikseen se ajoi Hannan munimassa olleet kana-parat pesästä tiehensä. Ja kun ne säntäilivät aivan poissa tolaltaan kaakattaen ees taas, "isolta vaalealta" meni hermot. Se alkoi nokkia ja pöllyyttää niitä armotta niin, että ilma oli höyhenistä sakeanaan. Kanatappelu on kauheaa katsottavaa. Eikä se pääty vastapuolen alistumiseen. Tyranni vain jatkoi nokkimista, vaikka toinen riiputti päätään antautumisen merkiksi. Seurasin tilannetta lamaantuneena kyykyssä kanatarhan vieressä. En osaa sanoa, kuinka kauan siinä kyykötin. Mutta kun yritin nousta, selässä tuntui viiltävä kipu. Selkäni petti ensimmäistä kertaa elämässäni. 

Siitä pitäen olen kulkenut henkeäni pidätellen ja selkääni varoen, milloin mistäkin tukea ottaen.

Kauhistuksen kanahäkki! Ei se häkki itsessään – sehän on kaikkine fasiliteetteineen vallan mukava paikka – mutta se, mitä siellä sisällä tapahtui. Näytelmä oli kaiketi niin jännittävä, että selkäni meni kramppiin. Kaikki syyshommat ovat minulta nyt tekemättä, kun en voi yhtään taivuttaa selkääni.

Mutta kanat, ne ovat rajumman puoleisen välienselvittelyn jälkeen sulautuneet yhdeksi parveksi. Ei tosin ole epäilystä, kuka on johtaja. Tärkeintä kuitenkin on, että siellä vallitsee sopu. Viikon verran "meikäläiset" ja "heikäläiset" pysyivät tiukasti omissa leireissään, ja nukkuivatkin ryppäinä orren eri päissä. Sitten pakka alkoi pikku hiljaa sekoittua. Eikä kukaan ole joutunut silmätikuksi.  

Ei löytynyt Ulla-Maijaa

Suojärveä.

Kävimme kesäkuussa äidin kotikonnuilla Karjalassa. Tarkoitus oli tietenkin löytää äidin kotimökki Suojärven Suvilahdesta ja hakea talon vintillä puruissa vuosikymmeniä odottanut Ulla-Maija-nukke vihdoin kotiin.

Emme löytäneet tuttuja paikkoja Suojärveltä, joten Ulla-Maija jatkaa pitkää untaan siellä jossakin. Olimme valmistautuneet huonosti. Vanhoja karttoja ei ollut matkassa, joten emme löytäneet edes silloisen rautatieaseman paikkaa. Siitä olisimme voineet jotenkin yrittää suunnistaa kotimökin suuntaan. Tiedossahan oli joitakin maamerkkejä: rautatie, suo, rautatien alitse virtaava joki. Mutta kun aseman paikkaa ei löytynyt, tehtävä osoittautui mahdottomaksi.

Seuraavalla kerralla olemme viisaampia. Emme luovuta tähän! Äiti tosin sanoi, että hänelle riittää: hän on nyt käynyt kahdesti Suojärvellä sota-ajan jälkeen. Eikä äiti jäänyt harmittelemaan sitä, ettei kotipaikkaa löytynyt. Mutta me jäimme. Suunnitteilla on jo uusi retki ensi kesäksi.

Tätä kokoluokkaa papan rakentama mökki oli, mutta muut tuntomerkit eivät täsmää.

Karjalaiskylät olivat tavattoman kauniita, vaikkakin ränsistyneitä. Harmaita taloja somistivat koristeelliset, usein siniset ikkunanpuitteet. Pihoja ympäröivät kallelleen painuneet aidat. Puutarhat röyhysivät vihanneksia ja kukkia. Kasvimaat ja perunapellot oli vedetty viivasuoriksi, mutta asumusten kanssa oli vähän niin ja näin. Meikäläisen silmiin asuinkelvottomilta näyttävissä taloissa kuhisi elämä. Lapset juoksentelivat pihoilla paljain varpain, koiria jolkotteli kylänraitilla.  Niin, Karjalan väestöllähän ei ole allergioita nimeksikään. Heti Suomen rajan puolelle siirryttäessä niitä sen sijaan esiintyy valtavasti. Karjalaiskyliä katsellessa saattoi tehdä johtapäätöksiä, miksi näin on.

Rukajärven kylää.

Äänisen rannalla sijaitsevan Karhumäen kylän lapsilla on missä puljata.

Kävimme Rukajärvellä, Kostamuksessa, Segezhassa, Karhumäessä. Ääninen oli hengästyttävän kaunis! Yövyimme Petroskoissa. Sieltä käsin teimme retken upealle Kizhin museosaarelle. Matka taittui sukellusveneen näköisellä aluksella, eikä se todellakaan ollut nautinto. Miehistö näytti juuri niin luotettavalta, että se hyppää ensimmäisenä pelastusveneeseen, jos jotakin sattuu. Kun paattia yritettiin käynnistää, matkustamoon levisi etova petrolinkäry. Monen yrityksen jälkeen päästiin matkaan. Olin niin kauhuissani, että nukahdin, ja nukuin koko matkan. Tämä tapahtui mennen tullen. En tiennyt omaavani näin nokkelia keinoja välttää epämiellyttäviä tilanteita.

 

Kizhin saari on Unescon maailmanperintökohde. Saarella on useita tsasounia.

Kätevä rakentaa haapalaudasta vaikka mitä.

Karjalaistalon kuistilta voi peltojen yli katsella Äänisen aaltoja.

Kristuksen kirkastuksen kirkko on rakennettu 1700-luvun alussa.

Petroskoin jälkeen matka jatkui kohti Suojärveä. Karjala-geenini alkoivat aktivoitua kuoppaisilla teillä sitä voimakkaammin, mitä lähemmäs Suojärveä matka eteni. Pysähdyimme Veskelyksen kylään, joka on lähellä vanhaa rajaa ja muutamankymmenen kilometrin päässä Suojärveltä. Kurkkua kuristi jo reippaasti: tästä kylästä mummo puhui usein. En muista tarkkaan mitä, mutta täällä hän kävi toisinaan. Ilmeisesti rajan saattoi ennen sotia ylittää ilman mitään kommervenkkejä.

Veskelyksen kylä uinui leppeässä kesäillassa.

Pyhän Georgioksen tsasouna on siirretty Veskelykseen1980-luvulla Kangasjärveltä.

Tsasouna katseli kylää korkealta mäeltä.

Tsasounassakin oli siniset ikkunanpuitteet.

Suojärvi, se tuhansien tarinoitten kehto, jossa olen liekkunut koko lapsuuteni, nuoruuteni ja ison osan aikuisuuttakin, oli järkytys. Täältä ei enää löytynyt lempeää karjalaiskylien idylliä. Saavuimme Karelia-hotelliin illalla. 1970-luvun neuvostoarkkitehtuuria edustava hotelli oli jo parhaat päivänsä nähnyt.

Jo kylän läpi ajaessa oli syntynyt tunne, ettei tee mieli lähteä iltakävelylle tutustumaan paikkoihin. Näytti kolkolta. Kokeneemmat varoittelivatkin, ettei täällä kannata iltaisin liikkua ainakaan yksin. Rikollisuutta on, ja päihdeongelmaa, työttömyyttä. Tunnelmaa ei keventänyt se, että hotellin pihalla patsaili aseistautuneita sotilaita. Myöhemmin syy selvisi: Kareliaan oli meidän lisäksemme majoitettu väliaikaisesti vankeja, joita oltiin siirtämässä jonnekin.

Vanhaa rakennuskantaa on Suojärvellä säilynyt jonkin verran.

Vaikka talon toinen pää on palanut, toisessa päässä asutaan täysillä.Tässäkin talossa ehjän päädyn ovesta poistui tyylikkäästi pukeutunut rouva. Taloista voi ostaa yksittäisiä asuntoja. Kaupaksi menneet asunnot erottuivat usein maalattuina tai jopa mosaiikein koristeltuina ikkunanpuitteina.

Viherkasvit viihtyivät Karelia-hotellin käytävillä.

Aurinkoisen aamun valjettua pahin ahdistuskin helpotti. Lähdimme kävelemään hiekkateitä oletetun aseman suuntaan. Emme olleet varanneet autoa, sillä Suvilahti, jossa äiti on syntynyt, sijaitsi aivan hotellin vieressä. Äiti ei jaksanut helteessä pitkään, vaan meni hotellille lepäämään. Haravoimme Markun kanssa maastoa ristiin rastiin päivän ajan, ja vielä illallakin. Kävimme Suojärven rannassa, löysimme joen, tietenkin rautatien. Raiteita oli siirretty jossain vaiheessa.

Saatoimme olla etsimäämme lähelläkin, tai sitten emme.

Suojärven Suvisaareen on joskus johtanut silta. Saaressa pidettiin aikanaan juhannustansseja ja muita kesähuveja. Jossakin vaiheessa sillan puuosia on tarvittu muuhun käyttöön, ja se on kadonnut pala palalta. Tukipöllit töröttävät enää järvessä.

Liikutuin: näitä samoja raitteja mummo ja pappa ovat aikoinaan kulkeneet ensin nuorenaparina, pian kolmen tyttären kanssa. Tässä sahalla pappa oli töissä. Missä mahtaa olla se mäki, jonne työmiehet tilipäivinä kokoontuivat pelaamaan korttia? Siellä pappa kerran hävisi koko tilinsä, ja sai taatusti kotona kuulla kunniansa. He olivat silloin köyhiä. Mummo on kertonut, että eräänä juhannuksena heillä ei ollut mitään syötävää. He olivat itkeneet sängyllä, peiton alle käpertyneinä. Mutta oli heillä toisensa, ja pian ne tyttäret. Ja siitä se elämä vähitellen lähti kulkemaan leveämmän leivän suuntaan.

Koivu on kasvanut paikallaan jo silloin, kun mummo ja pappa tyttärineen asuivat Suvilahdessa.

Onko mummo kulkenut tätä kylänraittia, ehkä hakemaan jonkun rouvan pyykkejä pestäväksi paksu musta palmikko selässä heiluen?

Tehtaitten työväelle rakennettuja taloja Suvilahdessa.

Se talo, jossa mummo ja pappa Suvilahdessa alkuun asuivat, saattaa hyvin olla olemassa. Usean perheen taloja, jotka aikanaan rakennettiin teollistuvan pitäjän työväelle, on jäljellä useita. Oletettavasti isovanhempieni ensimmäinen asuntokin oli sellaisessa. Mummo oli virkannut ikkunan edessä olleen ompelukoneen päälle niin kauniin liinan, että tiellä ohi kulkeneet ihmiset pysähtyivät sitä ihastelemaan.

Pian pappa kai alkoikin rakentaa omaa mökkiä jonnekin vähän syrjemmälle kylän ytimestä, mutta ei kovin kauas. Tytöt kulkivat siitä jalkaisin kouluun, eikä matka ollut pitkä. Talon takaa alkoi suo. Ja jossain lähellä kulki rautatie ja sen alitse virtasi yhdessä paikassa joki tai puro. Se oli se aaloppi, josta äiti usein puhuu.

Ensi kesänä kerron sitten tarkemmin, missä nämä sijaitsevat.

Koivu Kollaalla.