Kauhistuksen kanahäkki!

Syksy on tullut. Koko kesän nielaissut kiireinen työprojektini on päättynyt, ja ehdin taas paremmin kirjoitella. 

Pari viikkoa sitten veimme kanat Hannan luokse talvihoitolaan. On haikeaa: kun avaan ulko-oven, vastassa on hiljaisuus. Ei kuulu enää kotoisaa porinaa kanatarhalta. Tytöt olivat oppineet siihen, että ulko-oven kolahdusta seurasi yleensä ruoka, joten tarhalla alkoi oven käydessä kova keskustelu. Aina sieltä juostiin kiireellä vastaan. Kanat ovat vähään tyytyväisiä ja sympaattisia otuksia. Ja toisin kuin väitetään, ne eivät ole tyhmiä. Eivät meidän tytöt ainakaan!

Kun emme millään ehtineet eristää piharakennukseen talvisuojaa, oli kanat ilmojen kylmetessä pakattava kuljetuslaatikoihinsa ja ajettava lasti Hannan kanatarhalle. Samassa paikassa ne viettivät joitakin viikkoja keväällä. Olisi siis voinut olettaa, että parvien yhdistäminen sujuisi ongelmitta. Mutta ei. Seurasi täysi kaaos. 

Matka sujui oikein hyvin näppärissä, yksilöllisissä kuljetuslaatikoissa.

Ensin tytöt joutuivat jalkakylpyyn koivissaan törröttävien suomujen vuoksi, sillä ne ovat merkki punkin aiheuttamasta kalkkijalasta. Kylvystä ne eivät olleet moksiskaan. Mutta kun iso, vaalea johtajakanamme päästettiin kylvyn jälkeen tarhaan, se pisti ranttaliksi. Ensi töikseen se ajoi Hannan munimassa olleet kana-parat pesästä tiehensä. Ja kun ne säntäilivät aivan poissa tolaltaan kaakattaen ees taas, "isolta vaalealta" meni hermot. Se alkoi nokkia ja pöllyyttää niitä armotta niin, että ilma oli höyhenistä sakeanaan. Kanatappelu on kauheaa katsottavaa. Eikä se pääty vastapuolen alistumiseen. Tyranni vain jatkoi nokkimista, vaikka toinen riiputti päätään antautumisen merkiksi. Seurasin tilannetta lamaantuneena kyykyssä kanatarhan vieressä. En osaa sanoa, kuinka kauan siinä kyykötin. Mutta kun yritin nousta, selässä tuntui viiltävä kipu. Selkäni petti ensimmäistä kertaa elämässäni. 

Siitä pitäen olen kulkenut henkeäni pidätellen ja selkääni varoen, milloin mistäkin tukea ottaen.

Kauhistuksen kanahäkki! Ei se häkki itsessään – sehän on kaikkine fasiliteetteineen vallan mukava paikka – mutta se, mitä siellä sisällä tapahtui. Näytelmä oli kaiketi niin jännittävä, että selkäni meni kramppiin. Kaikki syyshommat ovat minulta nyt tekemättä, kun en voi yhtään taivuttaa selkääni.

Mutta kanat, ne ovat rajumman puoleisen välienselvittelyn jälkeen sulautuneet yhdeksi parveksi. Ei tosin ole epäilystä, kuka on johtaja. Tärkeintä kuitenkin on, että siellä vallitsee sopu. Viikon verran "meikäläiset" ja "heikäläiset" pysyivät tiukasti omissa leireissään, ja nukkuivatkin ryppäinä orren eri päissä. Sitten pakka alkoi pikku hiljaa sekoittua. Eikä kukaan ole joutunut silmätikuksi.