Koirajuttuja

Aasa sai eilen uuden ystävän: Leevi-koiran. Tämä on meillä tapaus – niin tärkeä, että ansaitsee oman postauksensa.

Aasa on luonnoltaan sellainen taistelukoira, ettei muitten koirien tapaaminen niin vain onnistu. Aikuisiin koiriin meidän on turha yrittääkään tutustua. Mutta kun Aasa kerran solmii pennun kanssa ystävyyden, se on sitten elinikäinen. Aasa on aina suhtautunut pentuihin mukavasti ja leikkisästi. Ystävällisesti. Ja vaikka leikkikaveri huomaamatta kasvaa jättiläiseksi, se ei enää haittaa. Kerran kaveri, aina kaveri, se on jostakin syystä Aasan logiikka.

Kun Annamari kertoi ottaneensa koiranpennun, aloin kiirehtiä tapaamista: että pennussa varmasti on vielä pennun haju, kun näemme ensi kertaa. Muuten tulee tappelu. Sen jälkeen ystävystyminen on hankalaa, Aasan tuntien milteipä mahdotonta.

Viikot alkoivat sitten vieriä pelottavalla vauhdilla, niin kuin niillä on tapana tehdä, emmekä ehtineet järjestää tapaamista. Eilen soitin viimein Annamarille: minkä ikäinen pentu on? Hän kertoi sen olevan jo neljä kuukautta! On siis tavattava nyt tai ei koskaan, kirjaimellisesti.

Ajoin Aasan kanssa maalle Annamarin luo vähän jännittynein mielin. 

Meidät otti vastaan musta, melkein Aasan kokoinen karvaturri.

Ei mitään ongelmaa. Hyväksyntä tuli välittömästi. Nyt voimme tavata koska vain, ilman jännitteitä. Ihanaa: saimme paitsi leikki- myös lenkkikaverin.

Elinikäinen ystävyys on sinetöity.

Kuvaaja ei pysynyt vauhdissa mukana.

Leevillä on iso tarha ja oma maitolaituri.

Maaseudun hajut pitivät Aasan valppaana. 

Tähän loppuun minun on ihan pakko kertoa vielä yksi koirajuttu. Kuopus – siis perheemme salskea nuorimies täysi-ikäisyyden kynnyksellä – kertoi, että eräänä päivänä samassa bussissa hänen kanssaan oli matkustanut pikkuruinen koira, ilmeisesti chihuahua. Se oli istunut emäntänsä sylissä ja tuijottanut suurilla silmillään kuopusta. – Se katsoi minua suoraan sydämeen, kuopus totesi. 

Tähän laittaisin sydämen, jos osaisin.

Leevikin taitaa katsoa suoraan sydämeen.

Aina on syytä juhlaan!

Olemme laitelleet pihaa vähitellen talvikuntoon. Kaikki alkaa olla reilassa, tosin haravoimaan ei täydellä teholla pääse, kun lehti on vielä puussa. 

Sato on korjattu.

Jostakin minulle tuntemattomasta syystä purjot kasvattivat komean juuriston, mutta eivät paljoakaan vartta.

Markku tekee portaita paviljongille.

Nostin joriininjuuret maasta ja vein kellariin. Nyt lajikkeet on merkitty, joten ensi kesänä matalat toivottavasti kasvavat edessä ja korkeat taustalla - toisin kuin menneenä kesänä.

Markuksen rakentamilla lintujenruokintapaikoilla käy kova kuhina. Lintuja on vaikeampi saada kuviin, mutta oravat eivät kameraa kavahda.

Sisällä remontit eivät etene. Paitsi että keittiöön ilmestyi puolivahingossa "uusi" lattia. Kurkistimme valjun, vaalean muovimaton alle ja sieltähän paljastuikin ehta, alkuperäinen lattia. Kuorimme maton kokonaan pois ja oo la laa: 70-luku on täällä taas.

Kuosi on jakanut mielipiteitä kovasti. Minusta se on huomattavasti kivempi kuin edeltäjänsä, toisin sanoen muinainen seuraajansa. Tuskin tämä pysyväksi ratkaisuksi jää, mutta palvellee vallan hyvin siihen saakka, kunnes kaikki lattiat joskus uusitaan.

Olen saanut kunnialla tyhjennettyä kaappeja. Tavaroita on lähtenyt niin sukulaisille, kirpputoreille kuin tori.fi:n kautta niitä tarvitseville. Tunnen yltäneeni suorastaan urotekoihin. Ja kyllä, olo on selkeämpi, kun tavaraa on vähemmän.

Tavarapaljouden keskeltä pilkisti muun muassa kahvipurkki, joka sisälsi jäätelöannoksiin tarkoitettuja sateenvarjoja ja täytekakkukynttilöitä. Sisko ja hänen tyttärensä kehottivat heittämään sen  kylmästi roskiin. No enhän minä sellaista voinut tehdä, heittää nyt roskiin aivan hyvää tavaraa!

Päätimme tehdä kakun, johon lastaisimme ne kaikki, kunhan vain olisi jokin syy juhlia. Ja ainahan sellainen löytyy! Katsoimme kalenteria: äidin nimipäivä. Viikonloppuna sitä sitten vietettiin.

Nyt lähdemme ostamaan uutta rälläkkää.

Pienimmäiset pikkuserkukset

Suvun kuopuksella riittää sylissäpitelijöitä. Vuorossa pienokaisen äidin serkku. 

Suvun pienimmäiset varttuvat vauhdilla, ihan silmissä. Kuopuskin tuntuu ottaneen ylläolevan, muutama viikko sitten otetun kuvan tilanteesta aimo harppauksen: se ihmiselon utuisin ja haurain alkuvaihe on jo takana, ja neiti tuntuu olevan tiukasti elämän syrjässä kiinni, oma persoonansa. 

Puhumattakaan pian puolitoista vuotta täyttävästä suvun toiseksi pienimmästä. 

Syksy ja ekat saappaat!

Isomummo otti edellisen sukupolven leikeissä kuluneen junanradan esille.

Hän on ollut automies aivan pienestä saakka.

Pienimmäiset pikkuserkukset.

Pieni kiinnostaa isompaa kovasti, toisinaan vähän liikaakin. 

Ensimmäinen kattohalla

Eilen oli ihana, kuulakas syyspäivä. Istutin kvittenipensaan. Nostimme perunat maasta ja kävimme puolukassa. Kanniskelin pelargonioita sisälle, koska ennustettiin tuntuvia yöpakkasia. Äiti keräsi kasvihuoneesta isoimmat tomaatit ja kääri ne sanomalehtipaperiin kypsymään. Hyvä niin, koska viime yönä tosiaan oli pakkasta: syksyn ensimmäinen kattohalla. 

Yritimme äidin kanssa muistella, miten mummo ennusti ensimmäisestä kattohallasta pysyvän lumen, talvenpohjalumen, tulon ajankohtaa. Oliko se kolmekymmentä vuorokautta? Siinä tapauksessa maa olisi valkoisena 11. marraskuuta, Hertan päivänä. 

Japaninruusukvitteni matkalla istutukseen.

Perunasato oli runsas ja hyvälaatuinen.

Tuomiset metsästä: kaksi ja puoli ämpäriä puolukkaa, kolme hirvikärpästä. 

Meillä kasvaa - tietenkin - nykyään tällaisia perunoita.

Pakkanen oli mennyt kasvihuoneeseen useista kynttilöistä huolimatta.  Kastelukannun pinnalla kellui jääriite, ja tomaatinraakileet tuntuivat käteen kylmiltä. Ihme kyllä, raakileet eivät olleet paleltuneet, eivät myöskään loput kasvihuoneeseen jääneet pelargoniat, verenpisarat ja neilikat. Kehäkukatkin rehottivat maljakossa, eivät olleet kylmäkäsittelystä moksiskaan. 

Kyllä se kuitenkin on nyt myönnettävä, että on syksy. Tänään tyhjennän kasvihuoneen.

Orava tekeytyi patsaaksi joko pelosta tai silkasta vahingonilosta, ja sai tarhassa louskuttavat koirat pitkäksi ajaksi pois tolaltaan.

Hallanvaaraa ja haikeita tunnelmia

Lokakuu alkoi tänään. On luvattu myrskyä. Kasvihuoneen kattolevyt paukkuvat uhkaavasti tuulessa. 

Yhtenä yönä oli jo hallaakin. Nostelin pelargoniat ja amppelit kasvihuoneeseen ja virittelin sinne kynttilöitä. Aamulla kasvihuoneen lasit olivat jäässä, ulkopuolelta. Toistaiseksi pakkanen pysyi ulkopuolella, vaikka emme ole ehtineet tilkitä huonetta vielä kunnolla. Sisäpuolen maalaustyötkin jäivät ensi kesään. 

Hallanvaaraan varaudumme jatkossakin. Nyt, kun tomaatit viimein kypsyvät, niitä ei jätetä pakkasen syötäviksi. Kolot aiomme tilkitä ennen seuraavaa pakkasyötä. Harmi, ettei tilaamamme kamiina ole ehtinyt vielä saapua. Sillä saisi huoneeseen mukavasti sekä lämpöä että tunnelmaa. 

Viime päivissä on ollut jotenkin haikea tunnelma. Joudun – viimeinkin, pakon edessä – tyhjentämään vanhan keittiön kaappeja remontin vuoksi. Kaappien uumenista tuntuu vyöryvän esiin isän koko elämä: on muistivihkoa, palkintoa, viiriä, valokuvaa, jos jonkinlaista tavaraa ja tarviketta. Eikä siinä tietenkään kaikki, vastaan tulee myös mummon käsitöitä, papan kalastustarvikkeita, lasteni kouluaskarteluja... Kaikella tuntuu olevan jotakin kerrottavaa, kaikkeen liittyy muistoja. Mihin minä näitten kanssa joudun?

Muutokset eivät ole minulle helppoja. Koko moderni maailma on vaikea! Kyllä elämä sata vuotta sitten oli paljon selkeämpää, jos kohta se monessa suhteessa oli nykyistä paljon vaikeampaakin. Jos edelliseltä sukupolvelta silloin jäi jokin työkalu tai astia – äveriäämmältä ehkä komea vaatekirstu tai peilipiironki – ei jälkipolvien tarvinnut miettiä, mihin ne pannaan. Ne otettiin käyttöön. Ja käytettiin yleensä loppuun.

On näihin päiviin toki iloakin mahtunut! Suvun kuopus kävi talossa eilen ensivisiitillä. Hän, käsittämättömän pikkuriikkinen ihmisen alku, uinui koko vierailun ajan äitinsä sylissä. Onnellisen tietämättömänä ympärillään vallitsevasta sekasotkusta – äitinsä isän isän äidin isän talosta peräisin olevan piirongin edessä.