Rakentamista, puutarhahommaa ja koiranhoitoa

Kasvihuone valmistuu kovaa vauhtia. Liiterin lattia valmistui juuri äsken. Olemme olleet ahkeria. No niin no, oikeasti Markku on, mutta minä olen ollut väkevästi hengessä mukana. Sisko on ollut auttamassa myös.

Minulla on melkein viikko lomaa, enkä aio poistua kotoa ellei ole pakko. Ruokakaupassa voin käydä, nopeasti. Olen pihalla niin paljon kuin mahdollista. Ja kirjoitan kirjaa.

Vielä eilen liiterin lattia näytti tältä.

Nyt lattia on valmis. Pääsen latomaan klapeja. 

Minulla on viimeinkin varjoliljoja! Tilasimme niitä ystäväni Helenan kanssa Kauppilan puutarhalta Turusta.

Äiti lähti tänään Lappeenrantaan tervehtimään 94-vuotiasta sukulaisrouvaa. Hän viipyy siellä muutamia päiviä. Vili on meillä hoidossa. Heti äidin lähdettyä se asettautui eteiseen passiin odottamaan. Leikit Aasan kanssa eivät nyt kiinnosta. Tiedän vanhastaan, että illan tullen Vili asettuu sohvan käsinojalle tuijottamaan ikkunasta jonnekin kaukaisuuteen. Siinä se istuu illan hämärtyessä kuin laivakoira tähyämässä horisonttiin: joko, joko näkyy tuttu laiva? Vili-parka, seuraavat päivät tulevat olemaan sille pitkiä. 

Mutta onneksi on Markus. Äiti tutustui ihastuttavaan poikaan joskus keväällä ulkoiluttaessaan Viliä. Siitä pitäen he ovat olleet ystäviä, ja Vili on saanut Markuksesta ahkeran ulkoiluttajan. Markus saattaa käyttää Viliä pitkällä lenkillä useita kertoja päivässä. Kun hän palauttaa Vilin kotiin, se rojahtaa tyytyväisenä lattialle ja on hetkessä unessa. Vili rakastaa Markusta.

Äiti pääsee koiranhoidossa helpolla tätä nykyä. Markuksella on myös selvästi luontaista lahjakkuutta koirien koulutuksen suhteen. Hän on opettanut Vilille vaikka minkälaisia temppuja tassun antamisesta kierähtämiseen. Ja me kun – totta puhuen – olemme pitäneet Viliä vähän hölmönä. Kaikki onkin ollut vain siitä kiinni, ettei oikea henkilö ole ollut sitä kouluttamassa.

Kun äiti on poissa, Markus hakee Vilin meiltä alakerrasta.

Tänään Markus tuli äitinsä kanssa, ja Aasakin pääsi mukaan! Tämä on meille harvinaista herkkua.

Juhannusruusu tekee nuppuja, viikko juhannuksen jälkeen.

Rauhaisa kotijuhannus

Sateita uhmaten äiti lähti Vilin kanssa veljeni mökille juhannuksen viettoon. Hän on siellä edelleen. Me pysyimme kotosalla; minulla oli aattona töitäkin, ja tänään menen taas. Vapaata oli sen verran, että tuli pysähdyttyä ja rauhoituttua. Sopivasti.

Talossa keskikesää oli äidin poissaolosta huolimatta juhlistamassa kolme sukupolvea.

Pieninkin osaa kävellä ja tarvitsee kengät.

Suvun kuopus on nyt siinä iässä, että vaatii yhden ihmisen herkeämättömän peräänkatsomisen. Vauhtia riittää ja tavarat lähtevät kaapeista.

Ei taaskaan tuntunut siltä, että ollaan kaupungissa: autojen ja ihmisten äänet olivat vaimenneet, ja luonto tuntui tulevan liki. Aattoiltana kelikin selkeni.

Juhannuspäivän aamuna anivarhain istuimme Markun kanssa aurinkoisella pihalla seuraamassa rastaitten ja harakan äänekästä selkkausta. Siellä kai uhattiin jonkun kotia ja perhettä, ja mekkala oli sen mukainen.

Tarkoitus oli pyhien aikana rakennella vähän kasvihuonettakin, mutta ilmassa oli jatkuvasti sen verran kosteutta, ettei maalaushommiin päässyt. Kun juhannuspäivänä puoliltapäivin alkoi sataa, sitä riittikin sitten koko päivän.

Niinpä me pääsääntöisesti vain oleskelimme, söimme, kävimme Aasan kanssa kävelyllä ja saunoimme.

Ja hyvä niin.

Tämän juhannuksen menun suunnitteli siskontyttö, joka myös valmisti aterian.

Aura-punajuurivuokaa, katkarapusalaattia ja halloumijuustoa paholaisenhillon kanssa.

Pihasauna odottaa kylpijöitä.

Aattoiltana kävimme kävelyllä alppiruusupuistossa. 

 

Sisko kuvaili.

Niin kuin maa olisi hänet nielaissut

Olemme kolmatta päivää kotona matkan jälkeen. Laukut on purettu, työt alkaneet loman loputtua. Olen ihmetellyt, kuinka valtavasti kasvit ehtivät kasvaa puutarhassamme, vaikka olimme poissa vain muutamia päiviä.

Markku tekee kasvihuoneen kattotuoleja.

On sopiva aika palata Gävleen. Tässä siis matkakertomuksen toinen osa: Vanhojen paikkojen jäljittäminen, Gävle.

Siitä kohtalonoikusta, joka johdatti äidin aikanaan pois Gävlestä ja tapaamaan lopulta isäni, olen kertonut täällä:

http://kolmensukupolventalossa.blogspot.fi/2014/01/kohtalon-oikku.html

Verkkaisen aamun jälkeen – saunoimmekin aamutuimaan – matkamme jatkui Korkearannikolta kohti Gävleä. Saavuimme sinne illansuussa. Oli perjantai, ja vastaamme iski käsittämätön lämpöaalto. Ikään kuin olisimme yhtäkkiä saapuneet johonkin etelän maahan, välimerelliseen ilmastoon. Kadut ja terassit velloivat ihmisiä. Pääkatua pitkin ja korttelia ympäri surrasi koivuin ja sinikeltaisin ilmapalloin koristeltuja kuorma-autoja lavoillaan juhlivia ylioppilaita. Kaupunki näytti iloiset ja riehakkaat kasvonsa. Ei kai Gävlessäkään sentään aina ole tällaista?

Syreenit kukkivat kaupungin puistoissa, hevoskastanjat tuoksuivat.

Osuimme sattumalta heti mainioon ravintolaan, jossa saimme herkullista ruokaa ja viiniä raskaan matkapäivän päätteeksi. Syötyämme kävelimme yömyöhään kaupungin viehättäviä katuja ja kujia ristiin rastiin. Kävimme myös asemalla, jossa mummo oli kuusikymmentä vuotta aiemmin työntänyt äidin junaan ja sanonut: Ole vollottamatta siinä! Nyt äiti ei saanut palautettua mieleensä aseman miljöötä.

Tuntui kummalliselta ajatella, että ehkä äiti istui juuri tällä penkillä tuona dramaattisena iltana. Vai tapahtuiko lähtö päiväsaikaan? Vislasiko juna lähtiessään kuljettamaan äitiä pitkää matkaa lahden ympäri Suomeen? Ehkä hän oli kävellyt silmiään pyyhkien asemalle juuri tätä katua.

Seuraavana aamuna lähdimme tutkimusmatkalle. Ensin kävimme etsimässä Hagtornsgatanin, jossa Gunnar vanhempineen ja pikkuveljineen asui. Talo näytti äidin mielestä oudolta. Alakerran nimitaulusta ei löytynyt oikeaa nimeä. Ehkä hieman epärealistisesti äiti oli olettanut löytävänsä Gunnarin täältä, tai vähintäänkin tapaavansa hänen sukuaan. Toisaalta aiemmat retkemme äidin nuoruudenmaisemiin ovat viitanneet siihen, että aika on niissä pysähtynyt hänen lähdettyään. Joitakin vuosia sitten Nattavarassa käydessämme vierailimme talossa, jossa äiti nuorena tyttönä oli ollut lastenhoitajana. Ja kas kummaa, salin plyyshikalusteet olivat yhä paikoillaan ja tutut taulut seinillä. Pikkupoika Lars, jota hän oli hoitanut, oli vain varttunut ikämieheksi. Sama epätodellinen tunnelma syntyi myös pikkuruisessa Ljusåssa, keskellä mittaamatonta erämaata. Siellä äiti muistettiin heti ensimmäisessä – ja seutukunnan ainoassa  – talossa:

http://kolmensukupolventalossa.blogspot.fi/2012/12/junkotrask-teimme-muutama-vuosi-sitten.html


Täällä asukkaat kuitenkin olivat vaihtuneet. Varmuuden vuoksi kävin tarkistamassa kaikkien lähitalojen rappukäytävät. Jos vaikka talojen numerointi oli muuttunut? Ei mitään. Niin kuin maa olisi nielaissut koko Gunnarin. Ja itse asiassa niin saattaa hyvin olla tapahtunutkin, kirjaimellisesti. Teimme myöhemmin pieniä pistoja hautausmaallekin. Jos vaikka vahingossa osuisimme haudalle, jonka kivessä näkyisi tuttu nimi. Emme osuneet. Ehkä Gunnar oli jo vuosia sitten muuttanut johonkin toiseen kaupunkiin? Tai ulkomaille.

Äiti muisteli, kuinka he olivat Gunnarin kanssa ajaneet hevosella koijalle, jossa mummo ja pappa asuivat. Siellä asui myös äidin vanhin sisar miehensä ja pienen tyttärensä kanssa. Kävimme etsimässä koijaa, metsäkämppää, Valbosta, jossa äiti muisti sen olleen. Äiti jututti kylällä paria vanhaa miestä. He kertoivat suomalaisia asuneen seudulla paljonkin. Erämaa oli kuitenkin laaja. He arvelivat, että paikkaa olisi mahdoton löytää.

Talvipäivä koijalla. Pappa ja mummo tyttärentyttärensä kanssa. Papalla on sormissaan tupakka, niin kuin aina. 

Pappa ja äidin sisarenmies kävivät koijalta metsätöissä.

Mummo vanhimman tyttärensä ja lapsenlapsensa kanssa koijan edustalla.

Äiti ja Gunnar kävivät koijalla hienosti hevoskyydillä. Gunnar oli ottanut hevosen kasarmilta. Äiti ei tinkinyt tyylistään erämaassakaan.

 Miehet olivat kuitenkin olleet Agan tehtaassa töissä ja muistivat hyvin tehtaanjohtajan, "värkmestari" Andersonin. Yhteisiä tuttavia siis sentään löytyi. Äiti muisti, että johtajalla oli kaunis, nuori vaimo, joka työskenteli hänen sihteerinään. Miehet naureskelivat, että kyllä, hänellä oli useampikin kaunis, nuori rouva. Miehet myös neuvoivat meidät Agan tehtaalle. Tehdas oli lopettanut toimintansa vuosia sitten, mutta rakennus sentään oli olemassa. Äidin ensimmäistä vuokrahuonetta rouva Andersonin (tämä ei sukunimestään huolimatta ollut johtajan sihteeri) talossa  emme edes yrittäneet etsiä. Vihjeitä sen sijaintiin oli liian vähän. Äiti muisti vain sen olleen kävelymatkan päässä tehtaasta.

Ilmeisesti tässä rakennuksessa äiti kokosi radioita.

Kasarmialueella äiti oli viettänyt Gunnarin kanssa paljonkin aikaa, olihan Gunnar armeijan leivissä, furir. Kiertelimme kasarmeilla, joissa tätä nykyä toimii jokin korkeakoulu. Nämäkään paikat eivät tuntuneet äidistä tutuilta.

Kasarmin rakennusten täytyi olla olemassa jo äidin ensimmäisillä vierailuilla.

Äiti myös hämmästeli koko Gävlen kaupunkia: oliko täällä tosiaan silloin tällainen vanha kaupunki kujineen ja pikkutaloineen? Linna 1700-luvulta? Tällaisia hienoja, vanhoja rakennuksia.

Gävlen linna on 1700-luvulta.

Äiti tuli siihen tulokseen, ettei ollut paljoa katsellut ympärilleen. Hän oli katsellut vain Gunnaria.

He olivat kävelleet kaduilla ja puistoissa. Käyneet tansseissa folkets husissa. Illastaneet kasarmin ravintolassa. Käyneet uimarannalla. Olleet rakastuneita.

Äiti pakkasi albumin takaisin matkalaukkuun. Hän ei päässyt näyttämään kuvia Gunnarille ja kysymään: muistatko? Tämä paikka on nyt nähty, äiti totesi.

Lähdimme kotiin.

Korkearannikko: henkeäsalpaavia maisemia

Kotiuduimme eilen Ruotsin-matkalta. Reissun alkuperäisestä tarkoituksesta kerroin täällä jo maaliskuussa:

http://kolmensukupolventalossa.blogspot.fi/2015/03/televisio-joka-naytti-lumisadetta.html

No, ihan äidin suunnitelmien mukaan matka ei mennyt, mutta muuten se oli kerrassaan upea! Näimme ja koimme niin paljon, että minun on täällä kerrottava siitä kaikesta vähintäänkin parissa osassa. On sulateltava. Hitaanlainen sielunihan ei tunnetusti edes pysy nykyajan nopeitten kulkuvälineitten matkassa, vaan harhailee vielä nytkin jossakin Uppsalan tienoilla. Kyllä se sieltä juhannukseen mennessä kotiin ehtii. Silloin olen kaiketi toipunut matkastakin, ja pystyisin hahmottamaan sen yhtenä kokonaisuutena.

Tässä kuitenkin osa yksi: Vierailu Korkerannikolla Häggvikin kylässä.

Kyseessä oli eräänlainen rengasmatka: menimme laivalla Vaasasta Uumajaan, ja palasimme Tukholmasta Helsinkiin. Äiti, Markku ja minä matkasimme tavaroiden kanssa autolla, veli vaimoineen moottoripyörällä. Autoa ajoi Markku, niin kuin meillä tapana on, ja minä ja äiti saimme keskittyä maisemien ihailuun. Ruotsin rannikolla Länsi-Norrlannissa niissä riittääkin ihmettelemistä.

Yövyimme ensimmäisen yön serkkuni ja hänen miehensä mökillä Korkearannikolla. Siellä sielu kyllä lepäsi. Korkearannikolla maa on kohonnut merenpintaan nähden eniten maailmassa. Jääkausi ja sen väistyminen ovat jostakin syystä muovailleet juuri näille seutuville henkeäsalpaavia maisemia: merenlahtia, graniittijyrkänteitä, pyöreiksi hioutuneita kiviä, sileitä ja kerrostuneita kalliorantoja, metsikköjä, joiden kätköissä viihtyvät harvinaiset kasvit... Veljeni totesi, että samalla korkeudella Suomen puolella leviää Pietarsaaren tasainen allikko.

Kuvan alareunassa, koivujen siimeksessä pilkottava punainen mökki on serkun ja hänen miehensä.

Ihastusta herätti myös ruotsalaisten tapa rakentaa tiiviitä kyliä. Ryppäisiin rakennetut talot hyvinhoidettuine pihapiireineen, ulkorakennuksineen, aitoineen ja kujasineen tarjosivat kerrassaan viehättävää katseltavaa. Häggvik, jossa serkkuni mökki sijaitsee, on juuri tällainen pikkukylä. Serkun mies on sieltä kotoisin. Tukholman liepeillä asuvalla pariskunnalla on pitkähkö mökkimatka – viisisataa kilometriä – mutta maisemat nähtyämme ymmärsimme hyvin, että sen jaksaa ajaa hyvin silloin tällöin.

Luonto kylän ympärillä valmistautui jo juhannukseen: niityt loistivat kesäkukkia, kaiken yllä lepäsi vehmaus. Aurinko paistoi, lampaat laidunsivat pellolla. Mutkainen kylänraitti oli hiljainen. Tuoksui raikkaalta: mereltä, kallioilta, kesältä.

Oman lisänsä seudun komeuteen toi vuoren kupeella lepäävä museokylä Mannaminne. Taiteilija Anders Åbergin perustamasta museosta löytyy kymmenittäin erikoisia rakennuksia ja vempaimia ympäri maailman. Puhelinkopista laivaan, asemarakennuksesta temppeliin. Kaikki kauniisti maisemaan sovitettuna.

Häggvikin keskustassa, merenlahden pohjukassa sijaitsi kylän kirkko hautausmaineen. Kyläläisten viimeinen leposija oli idyllisellä paikalla, kuinkas muuten. Kirkkomaan reunamalla seisoivat kirkkotallit muistuttamassa ajoista, jolloin kirkkoon saavuttiin tiettömien taipaleitten takaa. Ympärillä levittäytyvää maisemaa katsoessa saattoi aavistella, että ne matkat eivät aina olleet vailla vastuksia.

Veljeni, joka oli käynyt seudulla aiemminkin, osasi johdattaa meidät myös merenrantaan luonnonsuojelualueelle nimeltä Rotsidan. Paikka – sekin – oli mykistävä. Täältä veljenvaimo löysi sielunmaisemansa. Meillä oli suorastaan vaikeuksia saada hänet lähtemään sieltä pois, jääkauden ja merenaaltojen sileiksi ja pyöreiksi hiomien kivien keskeltä.

Matkaa oli kuitenkin jatkettava. Olimmehan alunperin tulleet jäljittämään Gunnaria.

Suuntasimme kohti Gävleä. Mutta se vaatii oman tarinansa.